Huomioita

Pitkä huomio asennoista ja niissä olemisesta

KehotietoisuusPosted by Timo Klemola Tue, September 12, 2017 13:34:43

Aluksi

On olemassa useampi sellainen outo perinne tai menetelmä, jossa ihmiset haluavat olla liikkumatta paikallaan pitkiä aikoja. Olen itse harjoittanut niistä monia ja viime aikoina olen taas yrittänyt ajatella asiaa tarkemmin. Mikä pistää meidät istumaan tyynyllä pitkiä aikoja tai seisomaan ”kannattele palloa rinnan edessä” –asennossa? Zen-perinteessä istumme tyynyllä jalat ristissä, kädet zen-mudrassa ja keskitymme hengitykseen ja kehon liikkumattomaan asentoon. Samalla tavalla yi quanissa ja monissa muissa kiinalaisten kamppailutaitojen ja qigongin perinteissä seistään pitkiä aikoja kannatellen mielikuvapalloa rinnan edessä tai ottamalla erilaisia eläinten asentoja.

Lukiessani nykyisistä nk. ”uusamanistisista” koulukunnista opin, että toinen suuri koulukunta, jonka on perustanut yhdysvaltalainen antropologi Felicitas Goodman, perustaa oppinsa ja transsitekniikkansa vanhoihin rituaaliasentoihin, joissa pysytään liikkumattoman viidentoista minuutin ajan. Goodman on kehittänyt tai omasta mielestään löytänyt arkaaisen, jo tuhansia vuosia samanistisissa perinteissä käytetyn transsiin vaipumisen tavan, jossa ollaan liikkumatta asennossa ja samalla kuunnellaan rummun tai helistimen rytmiä. Hän kertoo kokeidensa perusteella löytäneen, että 200-210 iskua minuutissa on paras rytmi transsin synnyttämiseksi. Hän on kerännyt vanhoista kalliopiirroksista, vanhojen kulttuurien kivipatsaista ja muista säilyneistä figuureista asentoja, jotka hän tulkitsee kuvaavan näiden kulttuurien rituaaliasentoja, joiden tarkoituksen on ollut muuntuneen tietoisuuden tilan saavuttaminen.

Goodman on monella tapaa mielenkiintoinen hahmo, jonka antropologisista tutkimuksista näyttäisi olevan tiede kaukana. Remeksen väitöskirja, jota vähän avasin edellisessä blogissani, antaa hyvän kuvan Goodmanin metodista. Luin hänen oppilaansa Belinda Coren kirjan Ecstatic Body Postures, jossa Goodmanin kehittämä metodi kuvataan yksityiskohtaisesti ja myös 39 vanhoihin patsaisiin ja kuviin perustuvaa asentoa. Myös Core, vaikka koulutukseltaan tohtori, suhtautuu asentoihin ja niiden kautta koettaviin samanistisiin matkoihin täysin kritiikittömästi. Mutta täytyy muistaa, että Goodmanin menetelmä on hyvin tuotteistettu ja markkinoitu tuote, kohtuullisen puhdasta liiketoimintaa, mikä naamioidaan henkisyyden ja tieteellisyyden kaapuun. Samaa, mitä tapaamme nykyaikaisten länsimaisten mindfulness-sovellutusten puolella. Goodman ja Core kannattavat kummatkin käsitystä, että menetelmällä aikaan saadussa samanistisessa matkassa kohdataan ja kommunikoidaan oikeasti henkimaailmassa asustavien henkien, vainajien, esi-isien ja muunlaisten oppaiden kanssa. Toisaalta amerikkalaisessa uskonnollisessa viitekehyksessä tämä ei kai ole mitään ihmeellistä. Tieteen ja uskonnon erottaminen ei monelle amerikkalaiselle onnistu.

Goodman jakaa kuvaamansa asennot seuraaviin kategorioihin niiden tuottaman transsin perusteella. On olemassa: 1. parantavaa transsia tuottavat asennot; 2. ennustavaa transsia tuottavat asennot, jotka tuovat meidät lähemmäksi totuutta; 3. metamorfoosia eli toiseksi muuntumista tuottavat asennot, voit muuttua esimerkiksi karhuksi tai linnuksi; 4. henkimatkan tuottavat asennot, jossa voidaan matkustaa kolmessa maailmassa: keskimaailmassa, alamaailmassa ja taivaassa ja 5. initiaatiotranssi, jossa käydään läpi henkilökohtainen kokemus kuolemasta, jossa kuolema ymmärretään elämän ja kuoleman kiertokulun kautta, jatkuvan muutoksen kautta.

Vaikka en hyväksy Goodmanin perusideoita, hänen ajatuksissaan on kuitenkin paljon mielenkiintoista ja tutkimisen arvoista. Yksi mielenkiintoinen piirre on, että esimerkiksi monet Goodmain asennot ovat samoja tai suunnilleen samoja, joita käytetään zen-perinteessä, joogassa ja yi quanissa. Perusidea siitä, että pitkiä aikoja samassa asennossa oleminen tuottaa erilaisia tietoisuuden tiloja, on mielenkiintoinen ja luultavasti pitää paikkansa, mutta missä määrin, on eri asia.

Toinen paikka, missä törmäsin asennoissa olemiseen, oli Aamulehden kirjoitus, jossa käsiteltiin liike- ja tanssiterapiaa. Jutussa tuli esiin, ja siitä oli myös kuva, nk. mielihyväasento, jossa ”tarkoitus on löytää itselle rauhaa ja hyvää oloa”. No, kaikki ne asennot, joita olen eri perineissä harjoittanut, tuottavat harjoittajalleen ilman muuta ”rauhaa ja hyvää oloa”. En tiennyt että kehoterapioissa hyödynnetään samaa ideaa. Tosin ei ihan samaa. Valitettavasti kirjallisuutta tästä aiheesta on vaikea löytää, koska asentojen terapeuttista vaikuttavuutta selittäviä ja arvioivia tutkimuksia ei ilmeisesti ole olemassakaan. Puhumme nyt siis tutkimuksellisesti neitseellisestä alueesta (tutkijat huom!). Kysyin artikkelissa haastatellulta tanssiterapeutilta tarkennusta jutussa kuvatusta asentoharjoituksesta ja sainkin selventävän vastauksen.

Tanssiterapeutti Päivi Pylvänäinen kertoi minulle, että ”Tanssi-liiketerapiassa mielihyväasennon idea liittyy keskeisimmin siihen, että ihminen voi itse aktiivisesti etsiä oman mielihyväasentonsa. Sitä siis ei anneta valmiina muotona, vaan kukin löytää omansa. Ydinajatus on siinä, että on oikeus etsiä keholla hyvää asentoa, ja hakeutua kehollaan sellaiseen, mikä itselle tuntuu turvalliselta, kannattelevalta ja nyt-hetken tarpeisiin sopivalta.”

Edelleen hän tarkensi ideaa seuraavasti: ” Mielihyväasennon idea linkittyy myös traumaterapiastakin tuttuihin turvapaikkaharjoituksiin, joissa pyritään aktiivisesti kehittämään taitoa suuntautua ympäristöön ja omaan olemiseen sitä kautta, että siinä voi olla turvallista olla. Usein näissä harjoitteissa keskeisenä mukana on maadoittuminen, eli etsiytyminen kehossa sellaisiin asentoihin, joissa voi olla niin, että tuntee tuen, jonka saa alustasta, ja voi tuntea oman hengityksensä virtauksen. Kyllähän näissä on mukana se, että keho toimii tai liikkuu sellaisilla tavoilla, että autonominen hermosto tyyntyy/tasapainottuu.”

Tässä on niin paljon tuttua siihen, mitä olen oppinut zenin tai yi quanin kautta, joissa tosin asennot ovat annettuja, perinteisiä, ei itsestä lähtöisin. Olen FK-ohjelmani liikesarjoissa yhdistänyt liikettä ja liikkumattomuutta ja jossain määrin käyttänyt myös ei-perinteisiä asentoja, mutta tämä tanssiterapian idea, jossa asento on omalähtöinen, sai minut ajattelemaan uudella tavalla. Idea liittyy myös yi quaniin, jossa pitkän harjoittelun jälkeen perinteiset asennot voidaan ikään kuin murtaa. Edistyneet harjoittelijat voivat ”seistä” periaatteessa missä asennossa vain. Edistyneellä tasolla yi quan avautuu eräänlaiseksi improvisoiduksi tanssiksi, missä liikettä tai asentoa ei ole ennalta määrätty.

Joitakin asentoihin perustuvia menetelmiä/ perinteitä

Yritän seuraavassa tarkastella, mitä yhteistä tällaisilla asentoon liittyvillä harjoituksilla, menetelmillä tai perinteillä voisi olla ja mitä näkökulmia niihin voisi ottaa. Mainitsin edellä neljä harjoitustapaa, joita ovat siis:

A Meditaatioperinteet, esimerkkinä zen ja jooga

B Aasialaiset kamppailutaitojen perinteet, esimerkkinä yi quan ja taiji

C Rituaaliasennot, Goodmanin asennoilla aiheutettu ”matka”

D Tanssi- ja liiketerapian ”mielihyväasento”

Kun tarkastelen näitä, mieleeni tulee vielä kaksi harjoitustapaa, joissa asento on keskeisessä roolissa. On olemassa asentoa korostavia somaattisia menetelmiä, kuten Alexander-tekniikka. Tekniikassa ei kuitenkaan harjoiteta pitkään asennossa seisomista/istumista/makaamista, vaan kyseessä on enemmän dynaaminen menetelmä, jossa korostetaan kehon hyvää linjausta asennon perustana, joka saadaan aikaan vapauttamalla jännityksiä pään, kaulan ja rintakehän alueelta ja tiedostamalla kehon ja mielen erilaisia reaktiivisia malleja. Kyse on hyvin monimutkaisesta prosessista, ei vain tietyssä asennossa olemisesta.

Toisena asentoa käyttävänä menetelmänä tulee mieleeni erityisesti yhdysvaltalaisen sosiaalipsykologin Amy Cuddyn lanseeraama ja tutkima nk. ”voima-asentojen” menetelmä. Voima-asentoja on myös jonkin verran tutkittu sekä psykologian, mutta myös lääketieteen keinoin. Voima-asennon idea on, että ottamalla vain vähäksi aikaa, vaikkapa muutamaksi minuutiksi kehon avoimen, voimaa ilmaisevan asennon, se voimauttaa koko ihmisen. Cuddy teki tutkimuksia, joissa työhaastatteluun menevät opiskelijat ottivat erilaisia voima-asentoja muutaman minuutin ajan. Osoittautui, että he pärjäsivät työhaastattelussa paremmin kuin kontrolliryhmä, joka ei ottanut näitä asentoja tai otti suljettuja, voimattomuutta ilmaisevia asentoja. Kaikkia Cuddyn tutkimustuloksia ei ole kuitenkaan voitu toistaa ja menetelmän vaikutukset ovat edelleen kiistanalaisia.

1. Asennon kesto

Yhdeksi lähtökohdaksi kaikissa näissä tekniikoissa voimme ottaa, että asento toimii harjoituksena, jonka avulla pyritään erilaisiin päämääriin. Meditaatioperinteissä harjoitus on ”mielen katselua” ja sen kautta pyritään ymmärtämään mielen tai kehomielen toimintaa. Lyhyt harjoitusaika ei tuota tulosta. Oli harjoituksen päämäärä mikä tahansa, kehon vahvistaminen, mielen rauhoittaminen tai muu, se ei tapahdu parissa minuutissa. Siksi asennoissa yleensä pysytään pitkään. Meditaatioperinteissä aika voi olla kerralla 30-45 minuuttia, samoin yi quanin –tapaisissa kamppailutaidoissa. Goodmanin rituaaliasentoja pidetään 15 minuuttia. Tähän hän on päätynyt omien kokeilujensa tuloksena.

Tanssiterapian mielihyväasentoa, jonka ihminen valitsee itse sen mukaan, missä hän kokee olonsa hyväksi ja turvalliseksi, tekee mieli lähestyä arkisen esimerkin kautta. Kun menen nukkumaan, asetan yleensä itseni oikealle kyljelle, jalat koukkuun, oikea käsi pään ja tyynyn alle, vasen käsi lepää rentona edessäni patjalla. Tämä on suunnilleen jokailtainen rutiinini. Otamme nukkumaan mennessämme miellyttävän asennon, jossa meidän on hyvä nukahtaa. Jäämme sitten tähän asentoon pitkäksi aikaa. Asennon tarkoituksena on muuttaa tietoisuutemme tila valvetilasta unitilaan. Eli asento on tässäkin tarkoitettu muuntuneen tietoisuuden tilan saavuttamiseksi. Me opimme ehdollistamaan itsemme asentoihin, jotka tuottavat helpoimmin unen. Yritämme sitten viipyä tässä asennossa vähän pidempään ja antaa unen tulla. Jatkuva asennon muuttaminen ei tuota unta. Tietenkin voimme sitten muuttaa asentoa, ikään kuin yrittää toista, mutta siihenkin sitten jäämme lepäämään liikkumatta. Mielihyväasennon idea muistuttaa mielestäni tällaista arjen hetkeä. On helppo nukahtaa turvallisesta ja miellyttävästä asennosta. Joskus polven nostaminen ylös ja käsien kietominen säären ympärille rauhoittaa mielen.

2. Hengitys

Ulkoisesti liikkumaton keho on aina sisäisesti liikkeessä. Hengityslihakset toimivat ja kuljettavat ilmaa keuhkoihin ja sieltä pois. Liikkumaton asento onkin aina suhteellinen, emme koskaan ole täysin liikkumatta. Kun olemme asennossa vähän pidempään, tulemme yleensä tietoiseksi hengitysliikkeestä. Erilaisissa asentoihin liittyvissä tekniikoissa tarkkaavaisuus suunnataan tietoisesti hengitysliikkeeseen. Hengitysliike on liikettä liikkumattomuudessa, josta tulemme tietoiseksi. Istuen tyynyllä harjoitettavat meditaatiotekniikat perustuvat yleisesti hengityksen tiedostamiseen. Se on ensimmäinen keskittymisen kohde. On lukemattomia tapoja viljellä hengitystä. Myös kamppailutaidoissa hengitys on harjoittamisen kohde. Hengityksen hallinta liittyy niissä enemmän voiman hallintaan ja voiman vapautukseen, mutta sitä käytetään myös keskittymisen kohteena.

Myös Goodman käyttää rituaaliasennoista koostuvassa menetelmässään hengityksen tarkkailua. Hän ohjeistaa aloittamaan rituaalin niin, että matkaaja keskittyy ensin hengitykseensä ja laskee rauhallisesti viisikymmentä hengitysliikettä. Näin luodaan keskittynyt ja rauhallinen ympäristö, missä ekstaasi on helpompi toteuttaa.

Terapeuttisessa mielihyväasennossa hengityksen aistimisella rauhoitetaan myös mieli. Kun tiedostamme hengitysliikkeen, mieli tyyntyy luontevalla tavalla ikään kuin itsestään. Tyyni mieli ja rauhallinen hengitys kulkevat yhdessä. Kun mieli keskittyy hengitykseen, muut ajatukset ovat poissa. Voidaan keskittyä vain kehon ajattelemiseen.

3. Asentotietoisuus

On monia kehon asennon aistimista kuvaavia käsitteitä, jotka ovat osin päällekkäisiä, toiset kuvaavat erilaisia asioita. Näitä ovat kehotietoisuus, asentotietoisuus, asentoaisti, proprioseptiikka, rakennetietoisuus jne. En mene tässä näihin tarkemmin. On selvää, että kaikissa asentoon perustuvissa menetelmissä pyritään tulemaan normaalia enemmän tietoiseksi kehosta. Voidaan puhua asentotietoisuuden tai rakennetietoisuuden kehittämisestä. Käsittelen tässä rakennetietoisuutta erikseen, vaikka sitä voidaan pitää asennetietoisuuden alakäsitteenä.

Kun puhutaan kehon asennon aistimisesta, asentotietoisuudesta, ollaan asentoon perustuvan harjoittelun ytimessä. Kaikkien edellä kuvaamieni menetelmien vaikutukset perustuvat ymmärtääkseni pääasiassa tähän harjoituksen ulottuvuuteen. Voimme tulla enemmän ja enemmän tietoisemmiksi kehostamme ja sen prosesseista, jolla puolestaan on monia vaikutuksia. Erityisesti tämä vaikuttaa mielemme sisältöihin. Länsimainen ihminen on usein paossa kehoaan. Asentotietoisuuden harjoittaminen on kehon ja kehollisuuden viljelyä. Se on tutustumista siihen, mitä me perustaltamme ensisijaisesti olemme, elävä ja kokeva keho, joka tekee myös ajattelun ja muun henkisen toiminnan mahdolliseksi. Olen kirjoittanut paljon tästä tematiikasta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Yksi ajatteluni keskeinen teema on ollut, miten kehotietoisuuden harjoittaminen asettaa egotietoisuutemme, ajattelevan minän ikään kuin uuteen kontekstiin, kehon kokemuksen kontekstiin, joka tekee mielen sisältöjen katselemisen ja ymmärtämisen helpommaksi. Kun keho asettuu keskiöön, ego joutuu siirtymään hetkeksi syrjään, periferiaan. Silloin tietoisuuden tilamme muuttuu. Kehon aistimisen harjoittaminen joko liikkeen tai liikkumattoman asennon avulla on keskeinen kontemplatiivisten perinteiden menetelmä ”muuntuneiden tietoisuuden tilojen” saavuttamiseksi. ”Muuntunut” ei tässä tietenkään tarkoita mitään muuta kuin, että se poikkeaa tavanomaisesta arkikokemuksesta, missä rationaalinen, ajatteleva mieli on keskiössä ja keho on unohtunut.

4. Linjaus, rakennetietoisuus

Kaikissa edellä kuvaamissani menetelmissä ei kiinnitetä huomiota kehon optimaalisiin asentoihin tai linjauksiin maan vetovoiman suhteen. Kontemplatiivisissa perinteissä tämä on kuitenkin yksi keskeinen kehon ja mielen yhdeksi kehomieleksi yhdistävä ulottuvuus. Kun istun tyynyllä zazen-asennossa tai seison yi quanin zhan zhuang –harjoituksessa, pyrin tulemaan tietoiseksi maan vetovoiman suunnasta ja asettamaan itseni hyvään linjaukseen sitä vasten. Näin pystyn säilyttämään parhaiten rennon ja voimakkaan asennon. Samalla joudun myös keskittämään mieleni kehoni voimaan ja kykyyn asettua hyvään asentoon. Hiljalleen harjoitustuntien lisääntyessä tämä kyky käy enemmän arkiseksi ja siitä tulee enemmän normaali kehon kannattelun tapa.

5. Huomion suuntaus

Jos pyrimme tulemaan tietoiseksi asennostamme, kehittämään asentotietoisuuttamme, meidän on myös suunnattava huomiomme siihen. Itse asiassa huomion suuntaaminen ja tietoisuus ymmärretään usein samaksi asiaksi. Tietoisuuden harjoittaminen on aina huomion suuntaamisen harjoittamista. Jos taas ajattelen pysymistä samassa asennossa pitkiä aikoja, liikkumaton asento nostaa esiin kehon ja antaa huomiolle luontaisen keskittymiskohteen. Voimme liikuttaa huomiotamme kehossa niin kuin maisemassa, josta voi löytää paljon yksityiskohtia. Kun suuntaamme huomiomme kehoomme, voimme kokea hengitysliikkeen, voimme aistia kehomme kontaktipinnan alustaan, voimme aistia kosketusta ihollamme. Jos asetamme kätemme yhteen niin kuin meditaatioperinteiden muudrissa tehdään tai asetamme vaikka kämmenemme vatsallemme tai reitemme päälle, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön, jota kehollisuuden filosofiassa kutsutaan kaksoiskosketukseksi. Jos kosketan kämmenelläni reittäni, niin myös reiteni koskettaa ihollaan kämmentäni. Tässä tilanteessa subjektin ja objektin ero tavallaan hämärtyy. Tämä on helppo kokea, jos harjoittaa zazenin kaltaista harjoitusta, jossa kädet pidetään sormet ja peukalot yhteen liitettyina zen-muudraan. Istuessa vähän pidempään ero oikean ja vasemman käden välillä katoaa käsien kosketuspinnassa. Sama liittyy lootuksen tai puoli-lootuksen kaltaisiin asentoihin. Kun jalat ovat ristissä ja päällekkäin vähän pidempään, ne ikään kuin sulautuvat yhdeksi. Zazen-asennossa keho alkaa tuntua sisäisesti yhdeltä ikään kuin siinä ei olisi lainkaan mitään erillisiä raajoja ja osia.

Kehon yhtenäisyyden kokemus syntyy myös muissa paikallaan pysyvissä harjoituksissa. Yi quanin seisomisasennossa kokemus voi myös olla vahva. Kun keho tuntuu yhdeltä ja sen sisäinen kokemus, sen sisäinen avaruus, on noussut kokemuksen keskiöön, myös mielen on helppo sulautua siihen. Kehon kokemus on tietoinen, se on yhtä aikaa sekä kehollista että tietoista. Puhutaankin kehotietoisuudesta, jossa siis keho ja tietoisuus ovat samaa. Kun puhutaan kehon ja mielen integraatiosta, tarkoitetaan samaa asiaa. Pitkän aikaa samassa asennossa viipyminen luo tavallaan optimaaliset olosuhteet tämän integraation tapahtua. Samalla tavalla sitä tekee hidas ja tietoinen liike. Ajattelen, että sekä hidas, tietoinen liike, että paikallaan pidettävä asento luovat kummatkin eräänlaiset ihmistä eheyttävät olosuhteet. Olen kirjoittanut ja puhunut paljon asahin kaltaisesta eheyttävästä liikkeestä. Samalla tavalla voisi puhua eheyttävästä asennosta. Molemmilla on valtava terapeuttinen potentiaali, mitä ei vielä hyvin tunnisteta.

6. Vaikutus mieleen

Sekä tietoinen liike että tietoinen liikkumattomuus vaikuttavat siis voimakkaasti mieleen. Tähän ei voi mennä kovin yksityiskohtaisesti, koska alue on valtava. Koko kontemplatiivisen harjoituksen psykologia ja filosofia, jota on esimerkiksi buddhalaisuuden piirissä tutkittu ja siitä on kirjoitettu noin 2500 vuoden ajan, käsittelee tätä kysymystä. Otan vain lyhyesti esiin harjoituksen kaksi ulottuvuutta. (1) Harjoitus nostaa mielen sisällöt katseltaviksi ja ikään kuin erottaa ne taustastaan. Tätä voisi verrata teehen ja teekuppiin. Samoin kuin tee on kupissa, mielen sisällötkin ovat jossakin. Samoin kuin voimme erottaa teen ja teekupin, voimme erottaa mielen sisällöt ja sen sisäisen avaruuden tai pelkän tietoisuuden, jossa ne ovat. Tämän eron tekeminen ja sen tutkiminen, mitä tästä erottelusta seuraa, on sitä buddhalaisen psykologian ydintä, jota esimerkiksi kontemplatiivisiin menetelmiin perustuvissa terapiamuodoissa nyt yritetään ymmärtää ja soveltaa.

(2) Harjoitus näyttää mielen hiljaisuuden mahdollisuuden. Tämä liittyy tietysti edelliseen, mutta nostetaan usein esiin omana kokemuksenaan. Edellä kuvaamani kehotietoisuuden esiin nosto mahdollistaa mielen hiljaisuuden viljelyn, koska kehon ”ajatteleminen” ei ole käsitteillä ajattelemista. Tämä puolestaan mahdollistaa sitten mielen sisältöjen katselun uudesta näkökulmasta, kun ne taas hiljaisuudesta nousevat.

Lopuksi

Asentoihin perustuvia menetelmiä tai taitoja voisi katsoa vielä monesta näkökulmasta. Voisi esimerkiksi katsoa, onko menetelmässä yhdistetty sekä liike että asento, koska kummatkin tuottavat omanlaistaan kokemusta, jotka usein täydentävät toisiaan. Samoin olisi kiinnostavaa katsoa, millaisesta ihmiskuvasta tai filosofisesta näkökulmasta menetelmässä ihmistä katsotaan, koska tämä viitekehys nousee sitten myös kokemuksen tulkiksi, kun kokemuksesta halutaan puhua.

Hyödyllistä olisi myös tutkia, mitä esimerkiksi vaikkapa mielihyväasentoa käyttävä terapia voisi oppia muista systemaattisesti asentoa käyttävistä menetelmistä. Sama pätee tietysti koko nk. psykofyysiseen näkökulmaan yleensäkin. Luulen, että paljonkin. Tällaiset menetelmät, varsinkaan nykyiset, eivät ole valmiita, vaan monella tapaa keskeneräisiä. Nykyään kehollisuutta on alettu nostaa esiin terapiamaailmassa, mutta eheyttävän liikkeen ja liikkumattomuuden tutkimus on olemassa vasta lähinnä ajatuksena. Tässäkin olisi mindfulness-tutkijoille työsarkaa.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post243

Samaanien matkassa 11

MuutPosted by Timo Klemola Thu, August 24, 2017 13:29:54

Pari päivää matkalta palattuamme istuimme aamukahvilla, kun vaimoni tokaisi: ”Täällähän on sinulle sopiva kurssi: samaanikurssi Kangasalla.” Hän oli törmännyt mainokseen viikonvaihdekurssista, jossa luvataan, että kurssilla

- opit shamanismin perusteet

- haet itsellesi voimaeläimen shamaanimatkalla, teet matkan aliseen ja yliseen

- löydät uusia ja ehkä jo unohtuneita vahvuuksiasi, rentoudut, virkistyt ja avarrut

- ihailet Kangasalan harjumaisemia metsäkävelyllä

Kurssi kestäisi kolme päivää ja maksaisi 200 euroa sisältäen täysihoidon. No, tämä ei siis ollutkaan vielä tässä.

Lyhyt nettihaku osoitti, että tällaiset samaanikurssit ovat voimissaan ja niitä järjestetään ympäri Suomea. Sen sijaan, että lähtisin kurssille, päätin tilata kirjaston kautta Marjo Remeksen väitöskirjan ”Katseen kulttuuriset rajat – shamanismista uusshamanismiin”. Ehkä se auttaisi ymmärtämään tätä ilmiötä. Ja auttoihan se. Olen saanut nyt kirjan yli 500 sivua luettua tai paremminkin kahlattua läpi ja kyllä, kyllä nyt ymmärrän tätä ilmiötä paremmin, mistä siinä on kyse.

Remeksen väitöskirja oli hämmentävä. Olin tähän mennessä oppinut, että viimeiset saamelaiset samaanit elivät joskus 1800-luvulla, ja että meillä on olemassa enää vain samanismin jäänteitä, mutta nyt törmäsinkin kuvataiteilijaan, joka pitää itseään aitona lappilaisena samaanina, joka on saanut ymmärryksensä ja taitonsa lappilaisesta samaaniperinteestä isovanhemmiltaan, erityisesti ”mummulta”!

Remes vertaa ”vanhakantaista shamanismia” ja ”uusshamanismia toisiinsa”. Sen hän tekee nk. ”osallistuvan havainnoinnin” menetelmällä. ”Vanhakantaisesta shamanismista” hän katsoo saaneensa tietoa kirjallisuuden lisäksi omalta perheeltään, erityisesti isovanhemmiltaan. ”Perinteenä siirtyvän shamanismin empiirisenä aineistona käytän siis itsestään, valikoimatta tietooni tullutta: perinnettä taitaneiden, ensisijaisesti isovanhempieni ja etenkin mummun tarinoita, kerrontaa, keskusteluja ja käytännön toimintaa heidän kanssaan (s. 24).” Kirjan edetessä käy ilmi, että Remes vertaa ”vanhakantaisen shamanismin” menetelmin aikaansaatua sielun matkaa uussamanistisin menetelmin koettuun matkaan ja vertailun hän tekee omassa kokemuksessaan kummastakin. Hän on osallistunut monille uussamanistisille perus- ja jatkokursseille ja hänellä on kokemus myös niissä opetetuista ”muuntuneen tietoisuuden tiloista”. Lähtökohta ja tutkimusasetelma on todella mielenkiintoinen ja samalla myös kritiikille altis. Hän kuvaa usein omaa ”rytmiä tanssimalla” saavuttamaansa ”loveen lankeamista”, sen eri vaiheita ja kokemuksen piirteitä.

Ottaessaan omat kokemuksensa malliesimerkeiksi perinteisestä samaanin sielunmatkasta hän asettuu itse perinteisen tai ”aidon” samaanin asemaan, jota kokemusta hän sitten vertaa kursseilla oppimiinsa menetelmiin ja niissä saavutettuihin mielen tiloihin. Remes ottaa siis väitöskirjassaan ikään kuin aidon, lappilaisen samaanin position, josta käsin hän sitten tarkastelee uusamanistisia ilmiöitä. Samalla kuitenkin tulee jossain kohtaa todettua, että tutkijoiden mukaan perinteinen saamelainen samanismi katosi Suomesta jo 1800-luvun aikana. No, ilmeisesti ei sitten kadonnutkaan, koska tutkija toteaa: ”Konkreettisesti olen vertaillut perimällä oppimillani tavoilla ja uusshamanistisilla tavoilla aiheutettua kokemista, ensisijaisesti shamaanin sielunmatkaa. Olen toteuttanut samoiksi oletettuja shamaanisia ja uusshamanistisia toimintoja voidakseni vertailla toisiinsa niiden sisältämiä ja tuottamia kognitiivisia tapahtumia, kokemuksia ja vaikutuksia sekä niiden kuvauksia ja selityksiä (s. 36).” Ja edelleen: ”Vanhakantaisen sielunmatkan tuntemus ei ole siis ainoastaan mahdollistanut kokemisen vertailua sen ja uusshamanististen sielunmatkojen välillä, se on myös sitonut ja määrittänyt käsityksiäni (s.43).”

Koska kirjoittajan oma mummultaan oppima ”loveen lankeamisen” menetelmä ja kokemus on väitöskirjassa keskeisessä roolissa, antaa mallin ”vanhakantaisen” tai ”perinteeseen” sidotun samanismin toteutustavasta ja kokemuksista, johon sitten uushamanismia verrataan, olisin kaivannut siitä enemmän tietoa, edes tämän mummun nimen, mutta tämä osa kertomusta jää lapsuuden muistojen, tarinoiden ja unien varaan. Taidepuolen väitöskirjassa luovuutta sallitaan ilmeisesti enemmän kuin tiedepuolella.

Eli käsissäni on siis lappilaisen samaanin tekemä väitöskirja. Uskomatonta, mutta mitään muuta johtopäätöstä ei tutkimusasetelmasta ja sen tuloksista voi tehdä. Kirjoittaja tarkastelee uushamanismia ja sen ilmiöitä, kaupallisuutta, kurssimuotoisuutta, käsitteenmuodostusta jne. vertaamalla omaa ”vanhakantaista” samaanin sielun matkan kokemusta näihin nykyisiin ilmiöihin. Problematisoimatta tutkimusasetelmaa enempää on todettava, että nyt, vähän yli kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen, se on erittäin ajankohtainen.

Miksi? Koska kirjassa verrataan samanismia ja uussamanismia tavalla, josta nykyajan mindfulness-ilmiön tutkijat voisivat monella tapaa ottaa mallia. Sanoisin, että kirja on mindfulness-tutkijan aarreaitta, joka kannattaa heti kaivaa esiin, jos sitä ei ole jo tehnyt. Jos etsii omaan mindfulness-tutkimukseensa näkökulmaa tai –kulmia, Remeksen kirja antaa niitä liikaakin. Ja nyt puhun nimenomaan teoreettisista, ajatuksellisista näkökulmista.

Tuon tässä esiin vain yhden, sen tavan, miten Remes käsittelee vanhan kultturi-ilmiön tuotteistamista uudessa kulttuurissa. Hän nostaa siinä esiin viisi vaihetta: 1. Sisältöidean kehittäminen: Uusshamanismissa tätä vastaa antropologien tutkima alkuperäiskansojen samanismi. 2. Sisältöjen kehittäminen, jatkojalostus. Tätä vastaa samanismin muokkaaminen länsimaiselle ihmiselle sopivaksi tekniikaksi. 3. Sisältökokonaisuuksien rakentaminen, paketointi tuotteeksi. Tätä vastaa uusien sisältöjen muokkaaminen opetusmateriaaleiksi ja kursseiksi. 4. Sisällön markkinointi. Tähän on perustettu uusshamanistista koulutusta järjestäviä organisaatioita. 5. Sisällön/ tuotteen on-line ja off-line jakelukanavat. Tätä vastaavat kuvaukset ja tiedotteet mediassa, tiedon ja taidon siirtyminen kurssitilanteissa.

Samat vaiheet on helppo löytää vaikkapa Kabat-Zinnin pitkälle tuotteistamasta MBSR-menetelmästä. Yhteneväisyys uushamanismin ja länsimaisten mindfulness-menetelmien sovellusten välillä on monitahoinen ja syvä. Samoin kuin mindfulness, uusamanismi on yliopistotutkijoiden synnyttämä ilmiö, jossa tutkijat ovat keksineet idean, tuotteistaneet sen ja markkinoivat sitä akateemisesta auktoriteetistaan käsin. Remes esittelee kaksi isoa uusamanismin nykyistä linjaa, joista toinen on Felicitas Goodmanin kehittämä ekstaattisiin transsiasentoihin perustuva menetelmä. Toinen on suomalaisenkin uusamanismin taustalla vaikuttava Michael Harnerin ”ydinshamanismi”. Kummatkin ovat yhdysvaltalaisia antropologeja, jotka ovat luoneet omat käsityksensä siitä, mitä perinteinen samanismi on ollut tai edelleen on siellä, missä sitä harjoitetaan. Goodmanin sielunmatka perustuu rituaaliasentoihin ja rummutukseen Harnerin rummutuksen lisäksi visualisointitekniikoihin. Kummatkin väittävät antropologisiin tutkimuksiinsa vedoten, että heidän menetelmänsä synnyttävät aidon, ihmiskunnan vanhimpaan perinteeseen liittyvän henkisen matkan, samanistisen sielunmatkan. Matkalla voi olla monia tarkoituksia. Harner korostaa parantamisen näkökulmaa, Goodmanin mukaan ihmisellä on eräänlainen ekstaasin tarve, ja hänen menetelmänsä antaa mahdollisuuden kokea jotain sellaista henkistä, mikä länsimaisesta kulttuurista puuttuu. Goodman uskoo henkimaailman olentoihin, joita matkalla kohdataan. Harner näyttäisi puhuvan enemmän ihmisen mielen ulottuvuuksien käsitteillä. Kummassakin menetelmässä samanistiset menetelmät opitaan muutaman päivän kursseilla. Ohjaajakoulutukset ovat hieman pidempiä, mutta edelleen muutamia päiviä.

Remeksen kirjaa lukiessani hämmästelen jatkuvasti sen kuvausten sopivuutta mindfulness-ilmiöön. Tavallaanhan kyseessä ovatkin vastaavat ilmiöt. Kummatkin ilmiöt ovat nousseet Yhdysvalloissa New Age –liikkeen aiheuttaman henkisyyden kaipuun tai henkisyyden etsinnän tuloksena. Remeksen kirja on aika raskas ja olisi hyötynyt paljon, jos väitöstyön ohjaajat olisivat sitä vähän rajanneet. Viidestä sadasta sivusta olisi voinut jättää puolet pois. Mutta suosittelen kirjaa kaikille, joita uusamanismi kiinnostaa, sitä voi lukea sopivasti hyppimällä. Mindfulness-tutkijoille, kuten jo totesin, kirja on ideoiden aarreaitta.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post242

Samaanien matkassa 10

MuutPosted by Timo Klemola Mon, August 07, 2017 11:49:25

Tämä matka alkaa lähestyä loppuaan. Ajoimme Vardöstä Ivaloon, jossa yövyimme. Seuraavana päivänä ajoimme Rovaniemelle, jossa myös yövyimme. Meillä oli päivä aikaa katsella paikkoja, koska olimme ostaneet liput yöjunaan. Teimme museo- ja näyttelykierroksen. Ensimmäinen kohteemme oli Lapin metsämuseo, sitten kävimme Rovaniemen taidemuseossa Kurundissa ja lopetimme kierroksen Arktikumin tiedekeskukseen ja museoon. Lapin metsämuseo oli erityisen mielenkiintoinen, koska pääsin siellä katsastamaan ja kuvaamaan Lapin metsämiesten viime vuosisadalla rakentamia hirsisiä metsäkämppiä, varastoja, talleja ja savusaunoja, joista jokaisessa oli tietysti salvosnurkka. Kuvasin tietysti jokaisen, mutta palaan tähän asiaan myöhemmin. Nyt yritän pysyä lähellä alkuperäistä teemaa, miten viimeisenäkin pohjoisen päivänä noitarummun teema seurasi meitä matkamme loppuun asti.

Kurundin taidenäyttely sai minut pohtimaan suomalaisen kuvataiteilijan suhdetta luontoon, ja miten siinä näkyy edelleenkin voimakas luontoyhteys. En nykyään käy paljon taidenäyttelyissä, koska minua ei kiinnosta mennä paikkoihin, joista ei aina tiedä, onko tullut kaatopaikalle vai mihin. Sellainen ”taide” ei yksinkertaisesti kiinnosta. Siksi Kurundin ensimmäinen sali olikin yllätys. Sen teoksia katsellessa palasi välttämättä mieleen luonnonkansojen maailmankuva, missä luonto koetaan pyhänä tai jos ei välttämättä pyhänä niin ihmisen kaltaisena ja vertaisena. Salin kaikki taitelijat olivat tuoneet palan luontoa näyttelytilaan tai toisinpäin, tarjosivat yhdenlaisen ikkunan siihen, minkä koemme luonnoksi. Ja kaikki nämä taiteilijat eivät olleet kotoisin pohjoisesta, ainakin yksi asui Helsingissä.

Valokuvaaja Sandra Kantasen kuvat olivat unenomaisia kuvia metsästä. Kuvissa maiseman unenomaisuus ja hämäryys oli saatu aikaan erilaisilla valotuksen ja tarkennuspisteen muunteluilla. Markku Hirvelän halkaistu ilves seisoi matalalta tulevassa valossa, joka heitti pitkän varjon lattiaan. Ilveksen toinen kylki oli hiottu kiiltäväksi peiliksi, josta ympäristö heijastui. Veikko Hirvimäen ”Suuri kävely” niminen työ oli puunpalasista koottu kookkaan koiran näköinen eläinhahmo, joka oli ikään kuin pysäytetty liikkeestä. Janna Syvänoja kertoo tuohisesta teoksestaan ”Helmikuun hopeinen hankikanto” näin: ”Tuohi on koivun herkkä hipiä. Sillä on ihon muisti. Tein tuohesta sääkarttoja, kuukaudenkuvia. Keräsin värejä, tunnelmia ja näkymiä, paikan ja ajan merkkejä. Hetkiä elämän jatkumossa.” Kaija Kiurun teos ”Paratiisi” oli puusta veistetty teos, jonka keskelle oli kaiverrettu puu, jonka latvassa istui lintu.

Viimeinen kohteemme oli Arktikum. Olin käynyt siellä muutama vuosi sitten, mutta en paljoa muistanut, mitä pohjoisen samanismiin liittyvää aineistoa siellä olisi esillä. Riensin suoraan saamelaisnäyttelyyn. Ja kuinka ollakaan, törmäsin Anders Poulsenin rumpuun, kopioon siitä. Näyttelyssä oli esillä kaikki kolme Suomen Lapista löydettyä rumpua, joista kahdesta oli suurikokoinen kuva ja Poulsenin rummusta oli kopio.

Näyttelytekstissä lukee: ”Rumpu A on takavarikoitu Tornion Lapista/Utsjoelta vuonna 1691. Rummun omisti 100-vuotias saamelainen Anders Poulsen, joka joutui Vesisaaren käräjille kuulusteltavaksi noitauskostaan. Rummun runkopuu on koverrettu maljamaiseksi. Malli on tyypillinen Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa. Noitarummut (B ja C) ovat Kemin Lapista (nyk. Itä-Lappi) 1670-luvulta. Tukirunkona on L-muotoinen, kaarelle taivutettu ja lovettu puulista. Nämä kaksi rumpua ovat suuren kokonsa ja rakennetyyppinsä puolesta erilaisia kuin muut säilyneet noitarummut. Kemin Lapin rummut ovat todennäköisesti Sompiosta, joka käännytettiin kristinuskoon vuonna 1670. Tuolloin pappi Gabriel Tuderus sekä tuhosi, että otti haltuunsa alueelta useita rumpuja. 1600-luvlla Kemin Lapissa kerrotaan tavatun erityisen mahtavia noitia.”

Näyttelytekstistä voimme myös oppia, että arkeologit ovat löytäneet Suomesta viisi samaanien hautaa, kaksi Kuusamosta, kaksi Savukoskelta ja yksi Sallasta. ”Esillä oleva noitarummun (kannus) poronsarvesta tehty vasara (päristin) on Sompion Juikentän muinaisasuinpaikalta, ja rumpuun kuuluvat pronssiset arparenkaat Savukosken Mukkalan saamelaiskalmistosta. Vasara on kannuksen rummutukseen käytetty väline. Arparenkaat liikkuivat rumpukalvolla osoittaen samaanille salattuja asioita.”

Olimme tehneet pitkän matkan Rovaniemen, Luoston ja Inarin kautta Barentsinmeren rannalle Vardön pieneen satamakaupunkiin. Inarissa tarkoituksemme oli tutustua Juha Pentikäisen videoarkiston avulla Siperian samaanien tanssiin ja erityisesti sen liikekieleen. Matka oli kuitenkin ainakin omalla kohdallani saanut paljon syvemmän merkityksen. Samaanien liike ja sen kieli on vain yksi osa siitä laajasta kulttuurisesta kokonaisuudesta, johon kuuluvat myös rummun ääni, samaanin laulu, mutta myös samaanirummun oma muinaisuudesta kumpuava symbolinen kielensä ja maailmankuva, mistä tämä kieli kertoo. Samaanin liike oli johdattanut minut samaanirummun äärelle. Vardössä kohtasimme sitten Pohjoisen kansojen traagisen historian, jonka myötä vanha kulttuuri systemaattisesti hävitettiin, monet noaidit poltettiin roviolla ja heidän rumpunsa tuhottiin tai takavarikoitiin. Andreas Poulsenin kunniaksi sytytetty hehkulamppu ja hänen koskettava tarinansa toi saamelaisten historian iholle asti.

Nyt kun matkamme oli päättymässä, ikään kuin pisteenä iin päälle, Poulsenin tarina heräsi jälleen henkiin Arktikumin näyttelyssä. Ehkä tässä voisi nähdä jonkinlaista jungilaista synkronismia, en tiedä. Mutta teema ei ollut vielä tullut loppuun käsiteltyä.

Poistuessamme Arktikumista huomasimme vielä yhden gallerian vasemmalla kädellä ennen ulko-ovea, galleria Valon. Päätimme vielä pistäytyä siellä. Galleriassa oli esillä taiteilija Antti Ylösen näyttely ”Jälki ja tunne, puuveistoksia”. En venytä tarinaa enää pidemmäksi kertomalla, miten vaikuttavia nämä puuveistokset olivat, mutta nostan esiin vain yhden työn, joka jäi viimeiseksi noitarummuksemme. Näyttelytilan peräseinälle oli ripustettu suurikokoinen työ, jonka nimi oli ”Sielun peili”. Se oli uusi työ, kuusesta tehty. Työssä samaanirumpu ja sen ovaali muoto saivat upean ilmaisunsa nykytaiteilijan näkemänä. Tietysti se ei ollut rumpu, mutta se oli kuin puuhun koverretun samaanirummun kehys, josta vain poronnahkainen kalvo puuttui. Olimme kohdanneet viimeisen noitarumpumme tällä matkalla. Oli aika lähteä kotiin.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post241

Samaanien matkassa 9

MuutPosted by Timo Klemola Sun, August 06, 2017 11:50:07

Samaanien matkassa 9

Tämä matka alkaa lähestyä loppuaan, mutta vielä pari huomiota. Kaivaessani esiin Anders Poulsenin tarinan ja samaanirummun innoittamana enemmän tietoa samaanirummun symboliikasta, myös Nils-Aslak Valkeapään Sajokseen ripustettu taulu alkoi näyttäytyä selkeämmässä valossa. Tuli ilmeisemmäksi, miten Valkeapää oli tauluunsa piirtänyt samaanirumpujen välittämän maailmankuvan ja käyttänyt siinä rumpujen yleistä symboliikkaa. Vertaamalla Valkeapään kuvia aitoihin samaanirummun kuviin ilmeni, että Valkeapäällä oli ollut käytettävissä aitojen samaanirumpujen kuvia. Yksi tällainen lähde on saattanut olla Ernst Manker: Die Lappische Zaubertrommel I – II, johon on kuvattu kaikki 71 tunnettua ja maailman eri museoista löytyvää samaanirumpua.

Esimerkiksi Valkeapään kuva hirvestä on suurin piirtein suora kopio hirvisymbolista, mikä löytyy Mankerin kirjasta. Koska vuonna 1991, jolloin Valkeapää on taulunsa maalannut, ei kaikkea tätä materiaalia voinut löytää netistä, niin kuin nyt voi, hänellä on täytynyt olla käytössään kirjallisia lähteitä. Toinen esimerkki voisi olla Valkeanpään kolmisarvisen jumaluuden symboli, joka esiintyy Mankerin kirjassa samanlaisena:

Valkeapää oli siis perehtynyt noitarummun symboliikkaan ja niitä tehtyihin tutkimuksiin ja piirsi taulunsa tietoisena niiden merkityksistä. Tämän ymmärrettyäni saatoin ajatella, että Valkeanpään taulu on nykytaiteilijan näkemys noitarummun kalvosta. Olen alla olevaan kuvaan rajannut Valkeanpään suorakaiteen muotoisesta taulusta rummun muotoisen alueen, jossa Valkeapään noitasymboliikka on tuotu lähemmäksi näiden symbolien alkuperäistä esitystapaa: noitarummun ovaalia muotoa. Seuraavassa selitän vähän tarkemmin Valkeapään piirtämän noitarummun symboliikkaa, mutta kevyellä kädellä, kuten tällaisessa matkakertomuksessa kuuluu.

Ensinnäkin olen violetilla viivalla jakanut rummun kalvon kolmeen tasoon näyttääkseni, miten rumpu noudattaa aiemmin kuvaamani ”tasomallia”, jossa kuvataan samanistisen maailman kolme tasoa. Rummun keskellä tosin seisoo jumalhahmo, jonka pää muistuttaa aurinkosymbolia, jolloin voisi ajatella, että Valkeapää yhdistää rummussaan sekä aurinkokeskeisen että kolmea maailman tasoa kuvaavat mallit. Palaan tähän kohta.

Rummun yläosa kuvaa yötaivasta, jolla paistaa kuu ja tähdet piirtyvät näkyviin. Tähdissä kulkee porolauma ja yksi kettu tai susikin on saanut kuvansa taivaalle. Myös karhu pentuineen kulkee taivaan tähtivyöllä. Taivaan oikeaan reunaan on piirretty hirvi ja hirvien alla jälkien päässä on mystisen näköinen, vaikeammin tunnistettava eläin.

Porojen, karhujen, hirvien ja tähtien yhteys on moninainen. Pentikäinen kertoo kirjassaan, miten eräs hantisamaani piirsi hänen päiväkirjaansa poronkuvan ja selitti, miten poro on tähtikuvio. Myös karhu on tähtikuvio. Hantit näkivät nämä eläimet taivaan tähtikuvioissa ja liittivät myytteihinsä, joita kerrottiin esimerkiksi porouhrin yhteydessä. Karhun tähtikuvio on tuttu monille pohjoisen kansoille ja se esiintyy pohjoisissa mytologioissa. Pentikäisen mukaan ”pohjoisen napapiirin pohjoispuolella asuvien kansojen nimitys ’arktisen kansat’ viittaa juuri karhun kreikankieliseen nimitykseen arktos; näiden kansojen kun ajateltiin elävän tämän myyttisen tähtikuvion (Otava) ja sen metsästäjän (Orion) alla. ”Tähtikuviot ovat toimineet aina myös pohjoisen kansan kompassina. Tähtitaivaan alla on helppo osata kotiin. Jotkut tukijat ajattelevat nk. aurinkokeskeisen rummun olevan itse asiassa tähtikartta, jonka keskellä on pohjantähti.

Noidalle taivas on myös henkien ja jumalten asuinpaikka. Jos alhaalla alisessa asuvat vainajien henget, niin ylhäällä ylisessä asuvat jumalhahmot, joilta samaani voi pyytää neuvoa ongelmia kohdatessaan. Yliselle pääsee lentämällä esimerkiksi linnun hahmossa..

Rummun keskellä, ihan sen keskiössä on pyhä paikka, seita, johon on rakennettu alttari. Tämä alttari itsessään on kolmen maailman kuva. Sen päällä on aurinkopäinen jumalolento. Auringolla on ollut keskeinen asema saamelaisten kulttuurissa. Pentikäinen toteaa jossain artikkelissaan, että saamelaisrumpujen auringoista ja niiden aurinkokeskeisyydestä ei kuitenkaan pitäisi tehdä sitä johtopäätöstä, minkä monet tutkijat ovat tehneet, että muinaiset saamelaiset olisivat palvoneet aurinkoa jumalana. Pentikäisen mukaan tästä ei ole kyse vaan siitä käytännöllisestä asiasta, että aurinko oikeasti määritteli tämän liikkuvan kansan elämän ja vuodenkierron. Aurinko oli ylhäällä kesällä monta kuukautta ja talvella taas monta kuukautta poissa näkyvistä. Kansa liikkui eläinten elinpiirien vaihteluiden mukana, oli erikseen talvikylät ja kesäkylät riippuen siitä, missä porot kulloinkin laidunsivat. Oli jopa kevät-, kesä-, syksy- ja talvikyliä. Auringon ja vuoden kierto määritteli siis saamelaisten elämään hyvin konkreettisella tavalla. Siksi aurinko oli keskeisessä asemassa myös heidän maailmankuvassaan.

Luonnonkansojen maailmankuvassa kaikki on henkeä. Tätä kutsutaan animistiseksi maailmankuvaksi. Jumaluuksia tai jumalolentoja on monta. Tätä kutsutaan polyteistiseksi maailmankuvaksi. Myös saamelaisten maailmankuva oli ilmeisen animistinen ja polyteistinen. Silloin mikä tahansa ilmiö, ei vain aurinko, kuu ja tähdet, vaan myös ukkonen, salama ja sade saattoivat saada niitä edustavan jumaluuden hahmon ja symbolin. Tätä symboliikkaa myös noitarummut ovat täynnä.

Alttarin kesiosassa keskellä on ihmishahmo, joka voisi esittää noitaa itseään ja ympärillämme olevaa fyysistä maailmaa. Sen alle on piirretty poro. Poron hahmossa noita pystyi kulkemaan pitkiä matkoja kaukaisiin paikkoihin, mutta myös vainajien ja henkien maailmaan noutamaan tietoa esimerkiksi sairauksien synnyistä ja keinoista niiden parantamiseksi. Alttari on koristettu poronsarvilla, tapa jolla pyhät paikat, seidat yleensä koristeltiin.

Alttarin oikealle puolelle on piirretty muutama kota, ja sekä sen oikealla että vasemmalla puolella näkyy lisää kolmisarvisen jumaluuden symboleita.

Tämän maailman ja alisen erottaa tähtimäisten pisteiden vyö. Näiden kahden maailman ero on piirretty ikään kuin epäselvin merkein, joka näyttää korostavan ajatusta, miten tämän maailman ja henkien maailman väline ero on veteen piirretty viiva. Samaani pystyy kulkemaan maailmojen välillä ”lankeamalla loveen”. Unissa ja näyissä muutkin kuin noidat voivat saada kokemuksen siitä, mitä tällä paikalla tarkoitetaan. Valkeanpää on piirtänyt rumpukalvonsa alaosaan alisille ihmishahmoja, mutta yksi hänen tähän maailmaan piirtämistä hahmoistaan muistuttaa kreikkalaisen mytologian kentauria, ihmisen ja hevosen liittoa. Tietenkin siinä voi olla myös ihminen, joka ratsastaa porolla, mutta tällä porolla ei ole sarvia. Enemmän se näyttää hevoselta. Kentaurin idea samaanirummussa olisi looginen. Kentaurissa ihminen ja hevonen ovat samaa samalla tavalla kuin samaani ja poro, kun samaani ottaa poron muodon. Kuvan ihmishahmoisista piirroksista tulee mieleen myös kivikautiset kalliopiirrokset ja niiden ihmis- ja eläinhahmot. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että monet noitarummun symbolit juontavat jo kivikauden ihmisen samanistisesta kulttuurista. Valkeapää saattaa näillä kuvilla hyvin viitata suomalaisen samanismin kivikautisiin juuriin.

Samanistisen maailman kolmea tasoa voi tulkita monella tavalla, ja on tulkittukin. Itse haluan katsoa tällaisia ilmiöitä ihmisen mielen toiminnan ja kokemuksen ulottuvuuksien kannalta. Meillä kaikilla on ainakin kolme mielen tasoa, jotka sopivat hyvin samanistiseen maailmankuvaan. Meillä kaikilla on unien ja visioiden maailma, toisilla voimakkaampana, toisilla kevyempänä. Mielellä on kyky luoda miltei mitä vain, vaikka omia maailmojaan. Meillä kaikilla on myös arkinen minämme, jonka avulla kykenemme toimimaan tässä maailmassa. Meillä kaikilla on myös jotain yhteistä, kollektiivista, jota voisi kutsua kollektiiviseksi ja tiedostamattomaksi minäksi. Se välittyy meille kielen, ympäristön, historian, kulttuurin tuloksena ja saa meidät uskomaan taruihin, jumaliin, jopa psykoanalyysiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Valkeapään maalaus on syntynyt. Miten paljon se on rationaalisen tutkimuksen ja systemaattisen ajattelun tulos ja kuinka paljon se on syntynyt siitä saamelaisuuteen liittyvästä kollektiivisesta tietoisuudesta, missä vielä noitarummun perinne elää hiljalleen hiipuvaa elämäänsä. Joka tapauksessa Sajoksessa se on ripustettu noitarummun muotoisen käräjäsalin ulkoseinään, sille tehdylle kunniapaikalle, missä se antaa ohikulkijalle häivähdyksen samanistisen maailmankuvan monista tasoista, joista jotkut vielä ehkä elävät omankin mielemme syvyyksissä, suomalaisessa mielenmaisemassa.

PS. Kuvassa myös näkyvä kirjoittajan selfie ei kuulu alkuperäiseen teokseen :)

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post240

Samaanien matkassa 8

MuutPosted by Timo Klemola Sat, August 05, 2017 11:49:38

Louise Bourgeoisin mustasta, vain vaivoin valon sisään päästävästä lasista valmistettu, myös pienen rakennuksen kokoinen installaatio on nimeltään Kirotut, riivatut, rakastetut. Installaatio koostuu kolmesta kokonaisuudesta: tummista lasiseinistä, niiden keskiössä olevasta betonirenkaan keskelle asetetusta tuolista, jossa palaa ainainen tuli, sekä ylhäällä tuolia kiertävistä valtavista ovaalin muotoisista peileistä. Peilit muistuttavat minua jälleen samaanin rummusta. Niiden muoto tietysti, mutta myös tämä heijastuksen konkreettinen symboliikka. Rumpu on samaanin sielun peili. Kolmen maailman ja henkiolentojen symboliikka heijastaa samaanin kokemusmaailmaa, maailmaa jonka eri tasoille hän pystyy transsissa siirtymään. Tulen ylle ripustettujen peilien heijastumat kutsuvat katsojaa katsomaan itseään. Ne kutsuvat osallistumaan muotojen ja värien maailmaan, joka on muuta kuin todellisuus ympärillämme, mutta on samalla sitä samaa. Jos tässä paikassa istuisi pitkään ja antaisi itsensä peilien heijastusten vietäväksi, ehkä voisi saada jonkinlaisen kosketuksen, ehkä hipaisun siitä epätoivosta ja tuskasta, mistä taideteos haluaa kertoa. Jatkuva mereltä puhaltava tuuli humisee voimakkaana sisään rakennuksen seinien alla ja väleissä olevista raoista. Tuuli puhaltaa myös tulen ääneen. Paikka on jollain omalaatuisella tavalla ristiriitainen, mielettömän kaunis, mutta samalla epätoivon täyttämä. Tässä haluaa seistä, vain olla ja aistia, ja tästä haluaa myös pois. Peilit kääntävät katseemme sielumme pimeälle puolelle. Sitä jää miettimään, mistä tässä muistutetaan, noitavainojen uhreista vai ihmisen tietämättömyydestä ja julmuudesta, siitä mitä edelleenkin teemme toisillemme. Siitäkö, että on peiliin katsomisen paikka.

Anders Poulsen tuotiin Vesisaaren (Vadsö) käräjille 1692. Steilneset Memorialin opasvihkossa on lueteltu kaikki poltetut, heidän syytöksensä, rikkeensä ja tuomionsa. Poulsen on ainoa, jonka kohdalla mainitaan samaanirummun käyttö. Muita syytettiin erilaisista muista noituuden muodoista, kuten kirousten langettamisesta. Vain Anders Poulsenin kohdalla mainitiin rumpu. Asia alkoi kiinnostaa minua ja päätin kaivaa syvemmälle. Muutamien nettihakujen avulla selvisi hyvin pian, että Anders Poulsen onkin yksi tunnetuimmista ja tutkituimmista Finnmarkin 1600-luvun lopun noitavainojen uhreista. Jotkut tutkijat pitävät häntä yhtenä viimeisimmistä Lapin noidista (saameksi: noaidi), joka hallitsi samaanirummun käytön. Hän oli myös tehnyt rumpunsa itse. Oikeus takavarikoi hänen rumpunsa ja oikeudessa Poulsen selitti yksityiskohtaisesti rummun kuvien merkityksen ja miten niitä käytettiin. Vanhoja samaanirumpuja on maailmalla säilynyt noin 70 kappaletta, joista kolme on Lapista ja joista yksi on Anders Poulsenin 1692 oikeuden takavarikoima rumpu. Rumpua säilytetään nykyään Karasjoen kunnan saamelaismuseossa. Poulsenin oikeudenkäynnin pöytäkirjat ovat tallella ja niitä säilytetään Tromsassa. Oikeuden käynnin pöytäkirjat ovat jopa niin yksityiskohtaiset, että tiedämme Pulsenin pyydettäessä näyttäneen rummunsoittoa niin, että kyyneleet vierivät hänen poskillaan.

Saamelaisen samanismin tutkimuksessa Poulsenin oikeudenkäynnin pöytäkirjoja ja hänen rumpuaan pidetään merkittävinä. Kyseessä on ainoa lappilaisen samaanin tai noaidin oma kuvaus rummusta, sen käytöstä ja symboliikasta, mikä on säilynyt jälkipolville. Poulsenin rummussa näkyy myös selkeästi, miten 1600-luvulla kristinusko oli jo vahvasti sekoittunut saamelaisten vanhoihin uskomuksiin. Rummussa on sekä kristillistä että vanhaa saamelaista symboliikkaa.

Poulsen puhui oikeudenkäynnissä suomea ja hän tarvitsi tulkin. Jotkut tutkijat ovat asettaneet Poulsenin rumpunsa symboliikkaa koskevat kuvaukset kyseenalaisiksi, koska on myös ilmeistä, että hän pyrki todistuksessaan pelastamaan itsensä ilmeiseltä kuolemantuomiolta ja selitti siksi ehkä symboleita tavalla, miten ajatteli oikeuden haluavan niistä kuulla.

Seuraavassa Pulsenin rummun symbolien selitykset parilta ensimmäiseltä riviltä niin kuin ne on kirjattu oikeuden pöytäkirjoihin Poulsenin kertomana:

Ensimmäinen rivi: 1. Ilmaris. Edustaa myrskyä ja huonoa ilmaa. 2. Diermis. Voi aikaansaada tulvan ja sateen, mutta vain siinä määrin kun Jumala antaa hänelle tämän voiman. Aivan kuten Ilmaris voi saada aikaan myrskyn vahingoittaakseen laivoja, Diermis voi synnyttää hyvän ilman. 3. Villi poro Govdde. Jos joku kysyy metsästysonnesta ja rumpua soitettaessa rengas ei asetu tämän poron kohdalle, kysyjä ei voi saada poroa tällä kertaa, vaikka hän tekisi kaikkensa.

Toinen rivi: 1. Aurinko. Tuo kauniin ilman. 2. Jumalan (Jumal) poika. Poistaa synnit. 3. Jumal-Etiem. Isä Jumala, joka rankaisee pahasta. Voi antaa synnit anteeksi ja pelastaa sielun ja antaa kristillisen kuoleman. 4. Kirkko. Hän rukoilee täällä sielun pelastuksesta. 5. Engil. Pyhä henki. Poistaa synnit niin, että ihmisestä tulee jälleen uusi ihminen.

Kaikista säilyneistä lapin rummuista Poulsernin rumpu on omanlaisensa. Siinä kaikki kuviot ovat ikään kuin kirjoitettuna perätysten eri riveille. Lapin samaanirummut jaetaan yleensä kahteen luokkaan muotonsa ja kahteen luokkaan symboliensa perusteella. Rummut ovat joko koverrettuun puuhun tehtyjä tai kehyksen ympärille tehtyjä. Kuvitukseltaan ne ovat joko aurinkokeskeisiä tai maailman tasoja kuvaavia. Näitä tasoja on yleensä kolme. Poulsenin rumpu on puuhun koverrettu, mutta kuvitukseltaan persoonallinen. Samaanit tosin tekivät itse rumpunsa ja ne olivat aina persoonallisia, mutta Poulsenin rummun kuvakerrontaa ei löydy muista säilyneistä rummuista.

Vardön muistomerkki oli avannut minulle uuden tien samaanirummun äärelle. Eikä oikeastaan vain yhtä, vaan monta. Se myös sai minut ymmärtämään Sajoksessa kohtaamaani Nils-Aslak Valkeapään samaanirumpusymboliikkaa hyödyntävää maalausta uudella tavalla.

Lapin noaidi Anders Poulsen teki ilmeisesti oikeudessa kaikkensa selittääkseen, että hän oli harras kristitty, mutta samalla myös paljasti esi-isiensä uskon ja kuvasi omia kykyjään ennustaa tulevaa, parantaa sairauksia ja saada tietoa kaukaisistakin asioista. Oikeus jätti asian lepäämään ja Poulsen ehti tulla murhatuksi vankilassa ennen tuomion julistamista. Hänet kuitenkin päätettiin polttaa roviolla muiden noitien mukana, joten tästä voitaneen päätellä, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos sinne asti olisi päästy.

Tietämättä asiaa vielä tulisin tällä matkalla vielä kertaalleen törmäämään Anders Poulseniin ja hänen samaanirumpuunsa.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post239

Samaanien matkassa 7

MuutPosted by Timo Klemola Wed, August 02, 2017 09:41:05

ANDERS POULSEN

Tuotu oikeuden eteen Vesisaaressa 9. helmikuuta 1692

Syytetty

noitarummun käytöstä ja jumalattoman noituuden harjoittamisesta.

Tunnusti

että hän oppi rummun viisauden nuoruudessa äidiltään

että hän teki oikeudessa esillä olevan rummun itse

että hän tunsi rummun jokaisen symbolin merkityksen

että hän osasi soittaa rumpua, jonka hän myös oikeudelle näytti

että hän ennen soittoaan teki ristinmerkin ja luki Herran rukouksen karjalan kielellä

että hän pystyi jumaltensa avulla poistamaan taian ja lähettämään sen takaisin sille, joka oli sen loihtinut

että hän ei ollut vahingoittanut ketään ihmistä

että hän ei ollut luopunut Jumalasta taivaassa tai kristillisyydestä

että rukoillessaan rummun jumalia hän rukoili Jumalaa taivaassa

että jos voimat paheksuisivat hänen rumpunsa käyttöä, hän luopuisi siitä.

Tuotu oikeuteen Vesisaaressa jälleen 10. helmikuuta 1692

Tunnusti opetelleensa käyttämään rumpua, jotta saisi selville, miten kaukaiset ihmiset menestyivät ja ennustaakseen matkustavien kohtalon, jotta hän pystyisi auttamaan hädässä olevia ihmisiä ja tekemään hyviä tekoja.

Ei langetettua tuomiota. Tapaus lykätty. Odotetaan ohjeita Kööpenhaminasta.

Tapettu kirveellä vankilassa ollessaan.

Saamelainen. Syntynyt Ruotsin Lapin Torniossa. Naimisissa. Satavuotias. Asui Varangerissa.

Anders Poulsen oli yksi niistä 91 miehestä ja naisesta, jotka poltettiin roviolla Pohjois-Norjan Finnmarkissa 1600-luvulla. Aika oli noitavainojen aikaa koko Euroopassa, mutta Finnmarkissa vainot olivat Euroopan pahimpia. Noituuden harjoittamisesta syytettynä oli tuolloin 135 henkilöä, 111 naista ja 24 miestä, joista 91 tuomittiin kuolemaan ja poltettavaksi. Heistä 77 oli naisia ja 14 miestä. Suurin osa heistä asui Vardön ja Vadsön alueilla. Kuulusteluissa käytettiin yleisesti kidutusta. Vesitestiä käytettiin usein syyllisyyden osoittamisessa. Syytetty heitettiin kädet ja jalat sidottuna mereen. Koska vesi oli pyhä elementti, sen ajateltiin hylkivän pahaa, jolloin syyllinen jäisi kellumaan pinnalle. Uppoaminen tarkoitti syyttömyyttä. Finnmarkissa kolmasosalle syytetyistä tehtiin vesitesti ja jokainen heistä jäi paksujen vaatteidensa vuoksi kellumaan.

Vardön Steilneset Memorial on pystytetty näiden 91 kuolemaan tuomitun ja roviolla poltetun muistolle. Muistomerkki oli lievästi sanottuna vaikuttava ja syntynyt kahden taiteilijan yhteistyönä. Toinen oli arkkitehti Peter Zumthor ja toinen taiteilija Louise Bourgeois. Heidän yhteistyönsä tuloksena syntyi yli 100 metriä pitkä taiteellinen ja arkkitehtoninen kokonaisuus, joka muodostui Zumthorin suunnittelemasta eräänlaisesta pitkän toukan muotoisesta rakennuksesta ja Bourgeoisin ikuista tulta polttavasta mustalla lasilla ympäröidystä muistomerkistä.

Rakennus on outo, eräänlainen paksusta ja sisäpuolelta mustaksi maalatusta purjekankaasta tehty pitkä putki, joka on pingotettu vaijereilla siron, mutta massiivisen kehyksen sisään. Vaijerit pingottavat kankaan kireäksi samalla tavalla kuin rummun nahkainen kalvo pingotetaan naruilla sen puisen kehyksen ympärille. En tiedä, onko se ollut arkkitehdin tarkoitus, mutta ainakin minun mielessäni nämä asiat yhdistyivät, koska idea on sama.

Pitkä tuhatjalkaista muistuttava rakennus ja sen jatkeella oleva musta lasihuone, jossa palaa ikuinen tuli, puuttomassa, karussa maisemassa meren rannalla synnyttää voimakkaan tunteen jostakin suuresta, joka ikään kuin ylittää ihmisen mitan. Kun astuu sisään rakennukseen, kohtaa pitkän mustan käytävän, jonka seinustalla palaa 91 vain heikkoa valoa antavaan hehkulamppua. Jokaiselle noitavainon uhrille on tehty muistotaulu, jossa kerrotaan henkilön nimi, mistä häntä on oikeudessa syytetty, mitä hän on tunnustanut kidutettuna tai ilman. Lopuksi on kirjoitettu tuomio, useimmin: ”Tuomittu kuolemaan polttamalla seipääseen kiinnitettynä.”

Jokaisen hehkulampun kohdalle on seinään rakennettu lyhyt suorakulmaisen särmiön muotoinen aukko, josta valo paistaa ulkomaailmaan. Rakennuksesta vajaa sata metriä kylälle päin kulkee rakennuksen suuntainen polku, jota kävellessä voi nähdä valojen syttyvän ja sammuvan kun kulku etenee.

Rakennuksen käytävän eteläpäässä, oikealla kädellä viimeisenä on Anders Poulsenin hehkulamppu ja muistotaulu.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post238

Samaanien matkassa 6

MuutPosted by Timo Klemola Mon, July 31, 2017 16:20:08

Steilneset Memorial, Vardö

Johdantoa

Päivän päätteeksi kävimme syömässä Hotelli Inarissa ja vetäydyimme sitten lomakylän mökkiin. Samaanivideoiden inspiroimana treenasimme Snuupin kanssa vähän eläinten liikkeitä. Tiikerin muutimme kotoisemmaksi ilvekseksi, kauriin peuraksi, karhua ja kurkea ei tarvinnut muuttaa kotoisempaan muotoon. Eläimillä on tyypillisiä liikkeitä, joita erityisesti kiinalaiset ovat tarkkailleet ja matkineet kautta aikain. Monet yi quanin opettajat ja harrastajatkin käyvät eläintarhoissa katsomassa tiikeriäkin läheltä. Erityisesti yi quanissa eläimestä pyritään löytämään sen henki, spirit ja vaikkapa yksi tyypillinen liike. Tällä ajatuksella voi katsoa, kuinka kissaeläin venyttää kyntensä esiin tai raapii puuta, miten peurat iskevät sarvensa vastakkain, miten kurki iskee siivillään tai miten karhu tömistää maata etujaloillaan. Yö mökissä oli kuuma ja levoton, uni ei kunnolla tullut. Joskus aamuyöstä Snuupi hiipi naapurin tyhjän mökin terassille kehittelemään ahman liikesarjaa. Aamulla se oli kai valmis. Oma mieleni jatkoi eläinsarjojen yhdistämistä asahin liikkeisiin. Siitä ei tullut valmista.

Seuraavana päivänä oli aika jatkaa matkaa Norjan Finnmarkin puolelle. Joskus viisi vuotta sitten lastasimme auton laivaan Kirkenesissä ja otimme sen pois Vardössä. Ajoimme siitä sitten Varangenin vuonon pohjoispuolta pitkin kohti länttä ja Kjöllefjordia, jossa vietimme muutaman päivän. Vardö ja koko Varangenin niemimaa jäi mieleen karuista maisemistaan, joita joskus voisi palata uudelleenkin katsastamaan. Olimme nyt vuokranneet huoneen Vardöstä, jonne suuntasimme sitten automme nokan.

Vasta perillä selvisi, että matkamme samaaniteema saisikin Vardössä huiman jatko-osan. Eikä Vardökään ollut samaaniteemamme päätepiste, vaan samaanirumpu näytti seuraavan meitä matkallamme loppuun asti.

Saavuimme Vardöhön illalla. Asettauduimme kämpille, söimme ja lähdimme tutustumaan ympäristöön. Etsimme paikan jonkinlaista kauppakatua tai keskusta, mutta se ei ollut ihan helppoa. Muutaman kaupan löysimme, mutta ihmisiä ei näkynyt missään. Kyllä, paikka oli pieni, mutta muutaman kulkijan olisi odottanut näkevänsä. Pubiakaan ei löytynyt. No, palasimme kämpille ja päätimme yrittää seuraavana päivänä paremmalla tuurilla. Joka tapauksessa olimme nyt Varangerin niemen aivan itäisessä kärjessä, pienessä satamakaupungissa, jonne vievä tie kulki jylhien, puuttomien taivalten halki ja jossa tiellä tepastelevien lampaiden lisäksi emme vielä olleet nähneet oikein ketään.

Mutta onneksi on netti. Makasin illalla selälläni sängyllä, ja googlasin, mitähän Vardössa pitäisi käydä katsomassa. Kun kirjoittaa Googleen ”Vardö”, löytyy TripAdvisorin linkki ”10 parasta nähtävyyttä, Vardö”. Listan ensimmäisellä sijalla on Steilneset Memorial, joka on saanut miltei kaikilta arvostelijoilta viisi tähteä. Pian selviää, että kyseessä on massiivinen noitavainojen muistomerkki. Muistan Snuupin kertoneen, että lappilainen samanismi sai jonkinlaisen kuoliniskun 1600-luvun noitavainoissa, missä suurin piirtein viimeiset Lapin samaanit poltettiin roviolla, niin mielenkiintoni syttyi heti. Huomenna menisimme siis tänne.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post237

Samaanien matkassa 5

MuutPosted by Timo Klemola Sat, July 29, 2017 13:20:41

Shamaani synnyttää rytmiä koko kehollaan. Ei vain käsi lyö rytmiä rumpuun, lantio heiluta kellovyötä, vaan myös jalka tamppaa maahan. Ylävartalo on kumartuneen maan suuntaan, ei ojentautuneena taivasta kohti. Koko kehon liikesuunta on kohti maata. Tämä poikkeaa radikaalisti esimerkiksi länsimaisen klassisen baletin liikesuunnasta, joka on päinvastainen. Länsimaisessa kristillisyyteen pohjaavassa ajattelussa henget ja jumalat asuvat taivaassa ja henkinen on jotakin, joka on ylhäällä. Balettitanssija pyrkii liikkeellään muuttumaan kokonaan hengeksi ja kadottamaan ruumiinsa painon. Tanssija luo liikkeellään illuusion painottomasta ruumiista. Shamaanin henget asuvat maassa ja hän pyrkii kohti alisia ja hän pyrkii sinne koko ruumiillaan. Tanssijan vyön kellon kilkatus herättelee henkiä, mutta samaa tekee myös jalan tamppaus. Samaani tamppaa jalallaan maata ja herättää sillä myös rituaaliin kutsuttavia henkiä. Maan kamara on myös samaanin rumpu ja samaanin jalka toimii sitä rummuttavana vasarana. Samaanin tanssia ei määrää ulkoinen estetiikka. Sen tarkoitus on muuttaa tanssijan tietoisuuden tilaa.

Saman tyyppinen maahan kohdistuva liikesuunta on nähtävissä esimerkiksi espanjalaisessa flamencossa. Flamencon tanssija juurtuu syvään maahan. Hän ei pyri balettitanssijan tavoin lainkaan lentämään. Sama ajatus on läsnä afrikkalaisessa tanssissa, jossa maata tampataan vielä voimakkaammin. Ehkä erikoisin tämän ajattelun muoto ilmenee japanilaisessa butossa, missä tanssija vääntää itsensä groteskeihin asentoihin ja takertuu samalla varpaillaan ja koko kehollaan kiinni maasta.

Samaanin tanssista voi löytää samoja groteskeja piirteitä kuin butosta. Samaanin vaipuessa transsiin hän menettää joskus ruumiinsa hallinnan täysin ja esiin voi nousta koko kehon kramppeja ja muuta spontaania liikettä. Schefferus kuvaa kirjassaan Lapin noitaa, joka rummutuksen loppuvaiheessa menettää täysin tajuntansa ja jää kuolleen tavoin maahan makaamaan. ”Huudettuaan asiaan kuuluvin menoin jumalia avukseen loitsija äkkiä vaipuu maahan ja käy elottomaksi ja näyttää siltä kuin olisi kuollut ja henki olisi todella lähtenyt ruumiista. Sillä hengityskin on lakannut eikä hänessä näytä olevan mitään tuntoa eikä liikuntakykyä (s. 131).” ”He laulavat kauan, kunnes pyörtyvät ja kaatuvat maahan kuin kuolleina, mutta kuitenkin samalla niin jännittyneinä, että hiki virtaa heidän kasvoistaan ja koko ruumiistaan (s. 132).”

Niissä Pentikäisen Siperiassa kuvatuissa videoissa, jotka ehdimme tällä lyhyellä visiitillä katsoa, emme nähneet tällaista transsia. Sen sijaan Manchu-samaaneista kertovassa videossa, joka myös oli Pentikäisen kokoelmassa, mutta ei ollut hänen kuvaamansa, samaani selvästi vaipui transsiin niin, että hänen koko ruumiinsa värähteli tahdottomista krampeista. Tämä pätkä oli minusta erityisen mielenkiintoinen kiinalaisen qigongin kannalta, missä näitä spontaaneja kramppeja myös esiintyy ja joista joissakin niitä tietoisesti viljellään. Itsekin olen saanut niistä oman osuuteni. Myös joillekin yi quanin harrastajille ne tulevat tutuiksi. Pitkäaikainen seisomisharjoittelu (zhan zhuang) nostaa ne joskus esiin. Tämä ei tarkoita, että tehdessämme zhan zhuangia, vaipuisimme johonkin samanistiseen transsiin, vaan että kehomme reagoi tässä harjoituksessa samankaltaisin kramppaavin liikkein. Nämä liikkeet antavat kokemuksen koko kehon jännityksen ja rentouden vaihtelusta, jota voidaan sitten lisää työstää kamppailutekniikan suuntaan. [Olen kirjoittanut tästä moniosaisessa blogissani yi quanista, eikä tästä siis tässä sen enempää.] Tuon samaanin liikettä katsellessani en voinut olla ajattelematta, että olemmeko tässä nyt myös tämän tyyppisen ilmiön juurilla.

Samaani samaistuu matkallaan monesti erilaisiin eläimiin. Yhdellä videolla samaani pukeutui suden nahkaan, mutta pettymyksekseni mitään susitanssia siitä ei seurannut. Muistan joskus vuosikymmeniä sitten nähneeni dokumentin, joka kuvasi jotakin Kaakkois-Aasialaista heimoa ja heidän parantajiaan. Siinä parantaja muunsi itsenä saukoksi, kiipesi vikkelästi pylvästä pitkin majan katolle, hyppäsi sieltä alas, sukelsi kylän läpi virtaavaan jokeen ja tuli sieltä rannalle kala hampaidensa välissä. Se näytti tempulta, johon ihminen ei pysty, mutta saukko pystyy. Mitään tämänkaltaista ilmiötä ei katsomillamme videoilla esiintynyt. Jos oikein muistan, arkistossa on video- ja filmimateriaalia noin 800 tuntia ja me katsoimme niistä ehkä parikymmentä tuntia, joten paljon jäi katsottavaa. Tällaista materiaalia olisi mielenkiintoista löytää lisää erityisesti yi quanin eläintanssien kannalta. Silloin voisi ainakin kuvitella olevansa näidenkin eläintanssien alkujuurilla.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post236

Samaanien matkassa 4

MuutPosted by Timo Klemola Fri, July 28, 2017 20:44:05

Juha Pentikäisen mukaan samanismi on suulliseen perinteeseen perustuva, erilaisista riiteistä ja myyttisistä kertomuksista rakentuva, monimutkainen kulttuurinen kokonaisuus ja samaanien varassa elävien ihmisten elämän tapa, maailman ymmärtämisen tapa. Tästä laajasta kokonaisuudesta samaanin liike tai tanssi on vain pieni sirpale, ja juuri tätä sirpaletta me asetuimme videoiden ääreen tarkastelemaan. Emme tavoitelleet mitään kokonaisnäkökulmaa samanismiin näiden videoiden avulla. Samaanikulttuurin ymmärtäminen jäi tutkimusten lukemisen varaan. Snuupi oli perehtynyt aiheeseen jo vuosia, itselleni Pentikäisen kirja oli ensimmäinen laajempi johdatus aiheeseen.

Samanistinen rituaali on ikään kuin moniosainen näytelmä, joka rakentuu aina jonkin teeman varaan. Rituaali voidaan järjestää monessa tarkoituksessa. Niitä ovat parantaminen, ennustaminen, metsästysonni, onnettomuuksien välttäminen, kuolleiden henkien saattaminen asuinsijoilleen jne. Näytelmän päähenkilö on samaani, joka rummuttaen, tanssien ja laulaen vaivuttaa itsensä transsiin ja matkustaa näkymättömään maailmaan neuvottelemaan henkien kanssa ja hakemaan vastauksia ja saamaan heiltä opastusta. Usein samaanit käyttävät myös huumaavia aineita muuntuneen tietoisuuden tilan saavuttamiseksi. Siperian samaanit näyttivät juovan vodkaa vähän väliä. Vodka oli pyhä juoma, jota tarjottiin myös hengille.

Samaanin liike on siis osa laajempaa psykofyysistä tekniikkarepertuaaria, jonka avulla hän pyrkii saavuttamaan transsin, jossa hän pystyy kulkemaan eri maailmojen välillä. Tällä matkallaan samaani voi käyttää hyväkseen erilaisia apuhenkiä, muuntautua käärmeen tai linnun hahmoon, ja niiden avulla päästä sinne, minne ihmisruumiissa on vaikea päästä. Huumaavien tai juovuttavien aineiden lisäksi tähän valikoimaan kuuluu samaanirummun rytminen soitto, kehon rytminen liike ja samaanin laulu, johon usein myös osallistujat yhtyvät. Yritimme katsoa tarkemmin juuri samaanin liikettä, mutta monesti kuva oli rajattu vain ylävartaloon. Muutamia koko kehon liikettäkin kuvaavia pätkiä löysimme.

Pentikäisen kuvaamien Siperian samaanien ”rumputanssi”, eräänlainen perusliike tai perustanssi oli helppo hahmottaa. Laitan liitteeksi videopätkän. Siinä samaani liikkui hitaasti rummuttaen nuotion ympäri. Samaanin ylävartalo oli toisilla enemmän, toisilla vähemmän kumartuneena eteen rummun päälle. Yhdessä videossa, jossa oli kuvattu samaaniteemaista näytelmää, miehet rummuttivat syvään rummun päälle kumartuneena painaen ikään kuin korvansa lähelle rumpua. Myös jotkut naiset tanssivat näin. Samaanit kantoivat lanteillaan vyötä (”toli”), jonka selänpuolella riippui kookkaita metallisia kelloja. Tanssiessaan samaanit soittivat näitä kelloja heiluttaen lanteitaan puolelta toiselle. Tanssin kokonaisuuden muodostivat siis rummunsoiton rytmissä otetut vuoroittaiset askeleet, lantion sivuttainen rytminen liike sekä samaanin laulu. Kellojen kilinällä kutsuttiin henkiä paikalle. Samanlaista kellovyötä näyttivät kantavan myös pohjoisen Kiinan Manchu-samaanit.

Ennen pohjoiseen lähtöä siivosimme vintin. Yhdestä ullakolla jo 20 vuotta olleesta laatikosta löytyi Johannes Schefferuksen kirja ”Lapponia”, jonka alkuperäinen latinankielinen painos oli julkaistu 1674. Se oli käännetty latinasta suomeksi 1962. Kirja on ruotsalaisen tutkijan perusteellinen 300-sivuinen kuvaus Lapin kansasta tapoineen. Kirjan yksi pitkä luku oli nimeltään ”Lappalaisten loitsuistsa ja noituudesta”. Sattumaa tai ei, mutta nyt kun sitä aloin lukea, niin siinä on kuvattu yksityiskohtaisesti Lapissa 1600-luvulla eläneiden samaanien rituaaleja ja ”loveen lankeamista”. Schefferus on piirtänyt kirjaansa useiden lapin noitarumpujen kuvia ja selittää niiden symboliikkaa. Pentikäisen videoiden katselun jälkeen kaikki Schefferuksen kuvaukset tuntuivat nyt tutuilta. Lapin tuon ajan samaanit, joita siis noidiksi kutsuttiin ja joiden taidot katsottiin olevan peräisin paholaisesta, käyttivät samaanirumpua samoihin tehtäviin kuin nykyiset Siperian kollegansa.

Schefferus kuvaa noidaksi tuloa samalla tavalla kuin Pentikäinen, jonka ydin on, että samaaniksi ei opiskella vaan siksi tullaan, tavallaan valikoidutaan. Pentikäinen kuvaa samaaniksi tuloa vastentahtoiseksi. Tehtävään valikoituvat he, joilla jo luonnostaan ja ehkä jo lapsena on ruumiista poistumisen kyky ja jotka ovat aina nähneet näkyjä tai olleet eri tavalla herkkiä, kuin muut yhteisön jäsenet. Kyse on tuskallisesta prosessista, jonka ei haluaisi toteutuvat omalle kohdalleen.

Schefferuksen sanoin: ”On muutamia, joilla on noitataito ikään kuin luonnostaan, mikä on kauhistuttavaa. kun näet paholainen on havainnut saavansa heistä itselleen soveliaita ja kuuliaisia palvelijoita, se ottaa heidät valtaansa jo pieninä lapsina sairauden kautta, jonka aikana se antaa heidän nähdä paljon ilmestyksiä ja näkyjä, joista he ajan mittaan oppivat, mitä tuohon taitoon kuuluu (s. 118).”

Schefferuksen kirjassa on myös mielenkiintoinen kuva Lapin rummuttavasta noidasta. Hän soittaa rumpua istuen maassa jalkojensa päällä. Noidan laulua hän kutsuu tutulla sanalla, se on ”joikuamista”.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post235

Samaanien matkassa 3

MuutPosted by Timo Klemola Thu, July 27, 2017 22:03:28
Valmisteluja

Heinäkuussa Sajoksen arkistoihin pääseminen osoittautuikin vaikeammaksi kuin olimme kuvitelleet, vaikka Snuupi oli sopinut asian etukäteen. Heinäkuussa kaikki ovat lomalla ja informaatio ei näin kesällä kulje aina niin kuin voisi toivoa. Pääsimme kuitenkin sisään lukituista ovista ja paikalla sattui olemaan Sajoksen projektityöntekijä Inka, joka osoittautui meille aarteeksi. Inka itse oli saamelainen muotoilija ja korutaiteilija, joka veti Sajoksessa projektia, jossa oli tarkoituksena luoda jonkinlainen saamelaisen muotoilun tietokannan tapainen palvelu, josta asiasta kiinnostuneet voisivat saada tietoa ja apua saamelaiseen muotoiluun liittyvissä asioissa. Tai niin itse asian ymmärsin.

Snuupilla oli lista videoista, joista voisimme aloittaa, mutta mistä videot löytäisimme, olikin sitten eri juttu. Inkalla oli avain arkistotiloihin, josta löysimme kolme hyllyväliä ja siis varmaan sata metriä Pentikäisen mappeja ja muuta paperitavaraa, mutta vain yhden videon. Mutta onneksi meillä oli Inka. Hän teki muutaman puhelun kesälomalla oleville arkistonhoitajille ja selvisi, että Pentikäisen videot ovat kylmähuoneessa. Se oli helpottava tieto, mutta kenellä olisi avain. Ei kenelläkään paikallaolijoista. Mutta onneksi meillä oli Inka. Hän soitti taas puhelun, ja sitä kuunnellessa ymmärsin, että yksi avain olisi vahtimestarilla, joka oli 40 kilometrin päässä Ivalossa ja jonka työpäivä oli jo loppu. Mutta onneksi puhelimen tässä päässä oli Inka. Ja kuinka ollakaan. Kaveri lähti ajamaan Ivalosta Inariin ja tuomaan meille avainta, millä pääsisimme kylmäarkistoon. Eihän se ollut kuin 80 kilometriä edestakaisin ja sen voisi laittaa seuraavan päivän työpäiväliukumaan – kuulin Inkan sanovan.

Avainta odotellessamme yritimme saada tekniikan toimimaan. Tutkijahuoneen tietokoneen vieressä oli VHS-nauhuri, mutta se ei ollut yhdistetty tietokoneeseen. Pistimme kasetin pyörimään, yhdistelimme johtoja, mutta emme saaneet mitään tapahtumaan. No, Inka tiesi atk-tuen numeron, ja saimme ekspertin paikalle, mutta hänkään ei saanut kuvaa näkyviin. No, kuten jo arvata saattaa, onneksi meillä oli Inka. Hän ehdotti, että hän voisi hakea kotoaan meille television, jonka varmaan saisi liitettyä vhs-soittimeen scart-liitännän avulla ja niin saisimme pelit toimimaan. Menimme juomaan Snuupin kanssa kupin kahvia Sajoksen kuppilaan ja kuinka ollakaan, sillä aikaa Inkan mies oli tuonut paikalle television ja scart-liittimen ja lopputulos oli, että kaikki pelit ja vehkeet toimivat, kiitos Inkan.

Lopulta myös kylmähuoneen avain saapui paikalle ja pääsimme toden teolla etsimään vhs-nauhoja. Nauhat olivat hyvässä järjestyksessä vuosittain ja aika helposti löysimme Snuupin listassa luetelluista nauhoista kymmenkunta, jotka sitten kannoimme tutkijahuoneeseen. Snuupi kaivoi esiin Eijan käsin sitoman muistikirjan, jonka hän oli varannut samaanimuistiinpanoja varten. Viritin videokameran tv:n eteen. Olimme valmiit aloittamaan.

• Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post234