Huomioita

Huomioita

Kuvanhakumatkalla

ValokuvausPosted by Timo Klemola Fri, November 19, 2010 15:36:07

Oikeasti kuvanhakumatkaa ei voi kunnolla sanoin kuvata, ei tosin kuvinkaan, mutta yritän silti. Esimerkkinä saa toimia retki Salmus-järven maisemiin tässä muutama viikko sitten, mukana kaksi runkoa, joissa toisessa 100 – 400 mm:n zoomi ja toisessa 17 – 40 mm:n laajakulma. Jätin auton metsätien päähän, jossa syksyllä kuulostelin ja kutsuin hirviä kuvattavaksi monena iltana – ilman tulosta. Asettelin kamerat niin, että pitkä zoomi riippui kaulalla, laajakulma kainalossa. Polku kulki vanhan hakkuuaukion poikki koivikkoon ja siitä edelleen harvaan kuusimetsään. Kuvaa etsiessään on kuljettava varovasti, varottava katkomasta risuja, varottava tekemästä ylimääräisiä eleitä, koska mikä tahansa voi saada kuvan karkaamaan. Tämä liikkeen varovaisuus, tietoinen askel, vaikuttaa voimakkaasti myös mieleen. Kyse on yhdenlaisesta naakimisesta –jos sana on tuttu. Se tarkoittaa eräänlaista kävelyn ja hiipimisen välimuotoa, jossa painopiste liikkuu hallitusti samalla tasolla, askel on tietoinen ja aistit on herkistetty havaitsemaan mikä tahansa liike, mikä tahansa kuvausta odottava kuva.

Etenin näin polkua pitkin viitisensataa metriä. Tunnistin polun oikealla puolen sammaleisen kallion, jolta vuosia sitten olin löytänyt kuvan. Kallion jälkeen polku puhkaisi metsän ja osui toiselle metsäautotielle, joka johti pienemmän Salmus-järven suuntaan. Tietä astellessa, kun puut eivät ole niin lähellä ja näkyvyys on parempi, askel hieman pitenee ja painopiste nousee ylemmäs. Ei tarvitse olla aivan niin varuillaan, koska tuntuu siltä, että kuvan ilmestyessä on enemmän aikaa toimia. Tiheämmässä metsässä kuva saattaa yllättää ja tähän yllätykseen on varauduttava.

Päätin poiketa tieltä järveä ympäröivään vanhaan metsään, jossa kasvoi suuria kuusia, joiden juuret olivat sammalten peitossa. Havahduin sammaleiden outoon vihreyteen, sammalmattoon, joka kulki vaivattomasti lahon puunrungon yli ja saattoi kiivetä vielä metrin valtavaa, vanhaa kuusen runkoa. Järven heijastama valo kirkasti oudosti sammaleen vihreyttä ja maisema näytti äkisti siltä, että siinä saattoi olla kuva. Otin varovasti kameran kainalostani, sen laajakulmaisen, laskeuduin varovasti kyykkyyn ja katsoin metsää kameran etsimen läpi. Käänsin laajakulman ensin täysin auki. Kulma oli liian laaja … suljin sitä varovasti hieman, kunnes rajaus näytti hyvältä. Tarkistin valotusajan ja aukon ja otin nuo kuva-alassa näkyvät muutamat kuusenrungot ja niiden sammaleiden peittämät juuret uudelleen tähtäimeeni. Sitten hitaasti, hengitystä pidättäen, painoin laukaisimen puoleen väliin, aistin tarkennuspisteen välähdyksen. Vielä hetki ja peilin ontto, puumainen kalahdus, kun suljin laukesi ja tempaisi peilin kennon edestä pois ja pudotti sen takaisin.

Peilin ääni on merkittävä. Minulla on kolme Canonin runkoa, joista nyt kädessäni oli ensimmäinen digirunkoni, EOS 300d. Kameran tuntu kädessä ja peilin ääni on minusta huonontunut Canonin myöhemmissä rungoissa, jotka omistan: 30d ja 7d. Näiden myöhempien kameroiden peilin ääni on muuttunut metallisemmaksi, kovemmaksi. 300 d:n peilin ääni muistuttaa minua japanilaisesta teeseremoniasta, jossa puukauha tarkoituksellisesti lasketaan metallisen rautapadan päälle kalahtaen. Tämä vesikauhan ääni on tärkeä osa seremoniaa ja se tehdään tietoisesti. Yhtä tietoisesti kauhalla nostetaan kiehuvaa vettä padasta ja kaadetaan se sinne takaisin. Liikkeen tarkoituksena on synnyttää tämä ääni ja antaa se osallistujien kuultavaksi. Tekisi miltei mieli sanoa ”lahjoittaa” … ja sanonkin. Samoin tämä kamera lahjoittaa minulle tämän äänen, joka piirtyy syksyisen metsän hiljaisuuteen samalla kun kuva tallentuu kamerani kennolle.

Kun pyydystää kuvaa, joka voi joka hetki karata, kameran laukaisu muistuttaa aseen laukaisua. Tähtäys ja rajaus tehdään huolella ja laukaisunappia painaessa on syytä pidättää hengitystä. Kannattaa myös laukaisun jälkeen jäädä paikalleen ja katsoa, tulisiko ottaa toinenkin kuva. Kun kuvaa sitten katsoo kameran lcd-näytöltä tai myöhemmin tietokoneen ruudulta, kuvaushetken tunnelma on litistynyt kahteen ulottuvuuteen, ja vain pieni, ohut osa alkuperäisestä kuvaamisen tapahtumasta on jäljellä. Joskus tuskin mitään. Joskus voi toki yllättäen käydä niinkin, että kuva jotenkin väreilee enemmän ja tietokoneen ääressä istuessaan voi saada heikon, uuden väläyksen siitä, mikä kuvaustilanteessa antoi itsensä hetkeksi näkyville.

Valokuvaamisesta en tiedä, mutta kuvan etsijälle kuvaamisen lopputuloksella ei ole niin väliä. Olennaista on kuvaamisen hetki, se hetki, jolloin jotakin yhtäkkiä näyttäytyy ja jää odottamaan. Siihen hetkeen kuvan etsijä pyrkii tarttumaan kaikilla aisteillaan, mutta myös kamerallaan. Jos tavoittaa tämän hetken, siitä on syytä kiittää. Itse liitän usein käteni yhteen gassho-asentoon, tuttu zen-harjoituksista, kumarran ja sanon kiitos. Syrjäisessä metsässä, katseiden ulottumattomissa, tällaisia eleitä ei joudu selittelemään :) Kiitos!

 

 

 



  • Comments(1)//visiot.terapiakortit.com/#post32