Huomioita

Huomioita

Pari huomiota arvoista ja HOTista

TietoisuustaidotPosted by Timo Klemola Sun, November 14, 2010 11:40:27

Arvoista puhuminen on äärimmäisen monimutkaista. Jos ottaa esiin yhden näkökulman, välttämättä peittää toisen, mutta silti tekee mieli sanoa tämä.

Ensimmäinen kirja, josta tutustuin joitakin vuosia sitten mindfulness-perustaisiin terapia- ja koulutusmenetelmiin taisi olla The Psychology of Enhancing Human Performance: The Mindfulness-Acceptance Commitment Approach, Frank Gardner, Zella E. Moore. Oudoksuin jo silloin heidän asennettaan arvoihin. Yksi tämän MAC –menetelmän keskeisistä vaiheista oli asiakkaan arvojen kartoittaminen. Kun tämä oli tehty, asiakasta kannustettiin sitoutumaan arvoihinsa ja sen kautta lisäämään suorityskykyään. Kirjassa oli esimerkkeinä muistaakseni ainakin urheilijoita ja myyntiedustajia.

Sama idea on nk. HOTissa, joka on siis ACT (Acceptance Commitment Therapy) –terapian suomenkielinen lyhenne: hyväksymis- ja omistautumisterapia. Siinäkin kartoitetaan asiakkaan arvot ja tuetaan häntä suuntaamaan toimintaansa arvojensa mukaan.

Mikä tässä kuvioissa oudoksutti ja edelleen oudoksuttaa, on taustalla oleva relativistinen tai jopa nihilistinen arvoteoria. Tuossa MAC-kuviossa oudoksutti, kun esimerkiksi myyntiedustajan työssä kiinnosti vain hänen myyntituloksensa, ei se, myikö hän pölynimureita eläkeläisille, jotka eivät sellaista tarvinneet. Silti puhuttiin myyntitykin arvoista ikään kuin tämä asia ei kuuluisi asiaan.

Törmäsin tähän asiaan taas, kun luin Ηeidi Rοbertsin blogia: HOT-terapia ja hengellisyys [Mindfulness]. Olen paljon pohtinut sitä, kuinka paljon ammattifilosofeilla olisi oikeita töitä yliopistojen ulkopuolella, jos he vain ymmärtäisivät sinne astua. Yksi alue on tämä puhe arvoista ikään kuin asiaan ei liittyisi syviä ongelmia. MACissa ja HOTissa siis kartoitetaan asiakkaan arvot, mutta arvoja pidetään täysin suhteellisina asenteella: ei ole olemassa oikeaa tai väärää, niin kuin Roberts kirjoittaa. Tämähän tarkoittaa sitä, että olivat asiakkaan arvot mitä tahansa, niin meidän ei tulisi asettaa häntä pohtimaan, ovatko hänen arvonsa oikeita tai vääriä, hyviä tai huonoja. Roberts näkee kristittynä vain yhden vaihtoehdon: kristillisen asenteen absoluuttisine arvoineen. Tämä ei tietenkään ole mikään vastaus suurimmalle osalle ihmisistä.

Arvorelativismia ja jopa arvonihilismiä kannattavat tosin monet filosofitkin. Olen usein ajatellut, että tällaisilla henkilöillä ei varmankaan ole lapsia, joita heidän tulee kasvattaa. Lasten kasvatusta ei nimittäin voi mitenkään perustaa arvorelativismin varaan. Lapsille on opetettava, että yhteiskunnassa on olemassa koko joukko tiettyjä sääntöjä, joita on noudatettava, jos haluamme elää täällä edes jonkinlaista rauhaisaa yhteiseloa. Nämä säännöt perustuvat yhteisesti sovittuihin arvoihin. Valitsemme edelleen edustajamme eduskuntaan tekemään tätä sääntöjen muokkaustyötä.

Tuskin edes arvorelativisti sanoo kaupassa lapselleen, joka karkkihyllyn kohdalla hinkuu karkkipussia, että ota siitä vaan, kierrämme sitten vielä kassan, niin sitä ei tarvitse maksaakaan, arvothan ovat suhteellisia ja toisen omaisuuden kunnioittamisen arvo on minusta muutenkin tosi syvältä.

Arvot voivat olla ihmisten luomia, mutta se ei tarkoita että ne ovat täysin suhteellisia, emmekä voi sanoa, mikä on oikein, mikä väärin. Itse asiassa meidän on pakko tehdä tämä valinta. Tämä ei tarkoita myöskään esimerkiksi kristillisten arvojen ehdotonta omaksumista. Tämä tarkoittaa vain, että olemme tietoisia arvojen luonteesta, ymmärrämme niiden sopimusluonteen, miten ne ohjaavat toimintaamme ja miten voimme myös haastaa niitä. Omaksumme arvot miltei samalla tavalla kuin saamme kasteen, kukaan ei kysy meitä siinä vaiheessa, mitä itse haluamme. Vähitellen kasvun ja aikuistumisen myötä tulee aika, jolloin meidän on ajateltava arvomme uusiksi. Se ei tarkoita, että hylkäämme kaikki arvot, joihin meidät on kasvatettu, vaan että tulemme tietoiseksi tavasta, miten ja mistä olemme arvomme omaksuneet. Näin voimme sitten tietoisesti valita ne uudelleen tai hylätä niistä osan. Tietoisuustaidoissa pyrimme ikään kuin läpivalaisemaan egomme, näkemään, miten se toimii ja miten se on rakennettu [Tapio: egon dekonstruktio]. Näin myös toivottavasti arvomme tulevat läpivalaistuksi.

Zeniä usein syytetään arvonihilismistä ja saattaa olla, että tämä väärinymmärrys on siirtynyt myös näihin mindfulness-perustaisiin terapioihinkin. Zen-perinne ei ole arvorelativistinen tai nihilistinen. Päinvastoin. On tietysti totta, että harjoituksella pyritään löytämään se tietoisuuden ”paikka”, jossa käsitteellinen maailma ei vielä nouse. Siis eräänlainen esikäsitteellinen kokemus. Siinä kokemuksessa ei ole vielä mitään käsitteitä, ei siis mitään, ei arvojakaan. Kun tästä kokemuksesta palataan käsitteelliseen maailmaan, opitaan näkemään, miten erilaiset ihmisen mielen luomat kategoriat nousevat ja miten toimimme niiden varassa. Nähdään siis niiden suhteellisuus, siis myös arvojen ja erilaisten käyttäytymismuotojen suhteellisuus. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan tarkoita, että tämän suhteellisen maailman arvot sitten hylätään tai että niissä ei olisi hierarkioita tai että niitä ei voitasi asettaa hyvän ja pahan akselille. Ei – päinvastoin. Tässä prosessissa ne tulevat läpivalaistuksi, jolloin ne voidaan sitten tietoisesti omaksua ja ymmärtää olennaisena osana ihmisen suhteellista maailmaa. Zen-perinteessä ja buddhalaisessa perinteessä yleensä korostetaan tässäkin kohtaa kokemusta: myötätuntoa kaikkia tuntevia olentoja kohtaan, jotka ovat kärsimyksen alaisia. Tästä lähtökohdasta voidaan rakentaa täysin ”maallinen” etiikka. Mutta tämä on sitten pidempi juttu.

Minusta on kuitenkin aivan olennaista huomata, että niin kasvatuksessa kuin terapiassakin, joka on yhdenlaista kasvatusta, arvonihilismi ei yksinkertaisesti ole mikään vaihtoehto.





  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post31