Huomioita

Huomioita

Muutama lyhyt huomio taidon opettamisesta

MuutPosted by Timo Klemola Thu, November 30, 2017 13:21:58

Taidon opettaminen ei ole vain taidon siirtämistä. On tietysti iso työ, että oppii ensin kopioimaan taidon niin, että pystyy siirtämään sen seuraavalle sukupolvelle, mutta tämä taidon taso on taitojen opettamisessa vasta ensimmäinen vaihe. Japanilaisessa perinteessä erotetaan kolme taidon vaihetta: su, ha ja ri. Su tarkoittaa muodon kopioimista mahdollisimman tarkasti, ha tarkoittaa muodon soveltamista oman kehomielen ominaisuuksiin, vahvuuksiin, taipumuksiin, jolloin muotoa voi muuttaa. Kolmas vaihe ri tarkoittaa muodosta irtaantumista, jolloin taito toteutuu täysin vapaasti. Tämän kolmivaiheisen prosessin ajatellaan kestävän ihmisen koko eliniän, vaikka harjoitus olisi aloitettu jo nuorena.

Olen itse opettanut erilaisia taitoja lähtien karatesta sieltä 1970-luvun alusta päätyen asahiin, jonka kehitimme noin kymmenen vuotta sitten. Tämän pian 50-vuotta kestäneen matkan varrella olen oppinut taidon opettamisesta muutaman yleisen asian, joita pidän tärkeinä. Ensimmäinen niistä on ”opiskelemalla ja tutkimalla opettaminen”.

Tarkoitan tällä sitä, että opettaja on aina myös oppilas ja tässä mielessä opettajaa ei ole. Harjoittelu on aina yhdessä opiskelua oppilaiden kanssa. Taidot (taitojen ja taiteiden tiet, jap. do) ovat loputtomia ja opettajat ja oppilaat kulkevat samaa tietä, vaikka katsovatkin sen maisemia ehkä hieman eri kohdasta. Jos tie on loputon, se tarkoittaa, että se ei lopu koskaan. Taito ei ole koskaan loppuun opittu. Silloin myös opettajan auktoriteetti rakentuu hänen oman harjoittelunsa ja taitonsa varaan. Siksi olen aina korostanut, että opettajan on harjoiteltava enemmän kuin oppilaansa. Rankka vaatimus, mutta vain se takaa seuraavan tärkeän kohdan, joka tuntuu ehkä itsestään selvältä, mutta ei sitä ole: ”Opettajalla on oltava jotain opetettavaa, jotakin sanottavaa”.

Muistan yliopistolla, kun olin filosofian assistenttina kymmenen vuotta, opiskelijoiden joskus kyselleen, miksi assistentti ei opeta. No, virkaani ei kuulunut varsinaista opetusvelvollisuutta, mutta suurin osa assistenteista opetti silti ja nostivat siitä tuntiopetuskorvauksen. Miksi en opettanut? Koska en kokenut, että minulla olisi ollut mitään sanottavaa. Pidin vain muutaman luennon niistä liikunnan ja kehollisuuden filosofian teemoista, joista tein tutkimusta, mutta muuten en halunnut opettaa. Tietysti yliopistossa suurin osa opetusta on perinteen siirtämistä sukupolvelta toiselle, filosofiassakin, mutta erityisesti filosofiassa olen aina kokenut, että jos aukaisee suunsa, pitäisi olla jotain sanottavaakin, että ei riitä se, että vain toistaa sitä, mitä on ajateltu. Se toteutuu harvoin akateemisessakaan maailmassa.

Itämaisten taitojen opettamisessa nämä periaatteet ovat suuri ongelma. Olen kokenut sen koko elämäni ajan käytännössä kaikissa lajeissa, mitä olen opettanut. Erityisesti japanilaisissa taidoissa omaan ajatteluun ei kannusteta, yleensä ottaen sitä ei sallita. Vaaditaan, että seurataan taidon ja erityisesti taitoon liittyvän tyylin tarkkoja muotoja. Viitaten tuohon, mitä edellä kerroin taidon kolmesta tasosta, niin japanilaiset ajattelevat yleisesti, että länsimaiset voivat oppia vain taidon ensimmäisen tason, mutta eivät missään nimessä viimeistä. Vain japanilaiset voivat ymmärtää taitojensa syvimmän tason ja länsimaisia sinne ei edes päästetä. Tämä aiheuttaa monia ilmiöitä. Kirjallisuutta löytyy jo nykyään aiheesta paljon.

Itse havahduin harjoiteltuani karatea noin 35 vuotta ja opetettuani sitä jo yli 30 vuotta, että japanilaiset opettajat eivät olleen opettaneet meille länsimaalaisille edes harjoittamamme tyylin peruskäsitteitä ja perusharjoitusmuotoja lainkaan. Harjoittelimme eräänlaista vesitettyä, länsimaistettua ja kilpaurheiluun sovellettua karatea. Tosin, samaa tekivät monet japanilaiset itsekin. Ymmärrettyäni tämän masennuin ensin, mutta sitten suivaannuin ja päätin kirjoittaa näistä harjoituksista kirjan ja julkaista se englanniksi netissä, jotta tulevat sukupolvet eivät joutuisi kokemaan samaa. Niin sitten teinkin.

Tutkimalla opettamiseen liittyy myös, että ei sitouduta yhden opettajan tai valmentajan opettamisen tai tekemisen tapaan. Varsinkin kun puhumme vanhoista taidoista, ne ovat erittäin rikkaita muodoiltaan, periaatteiltaan, historialtaan ja opetustavoiltaan. Yksi opettaja opettaa vain omaa näkemystään taidosta. Jos haluaa oppia taitoa syvemmin, on tutkittava perinnettä laajemmin. On kaivettava esiin kaikki materiaali, mitä on mahdollista löytää. Vain siten voi vertailla ja ymmärtää sitä perinnettä tai perinteen linjaa, mitä itse opiskelee. Tällainen perusteellinen tutkimus astuu kuvaan, kun omaa perinnettä on harjoitettu ehkä kymmenkunta vuotta, jolloin perusasiat alkavat olla kunnossa. Ilman tällaista tutkimusmatkaa päätyy vain kopioimaan omaa opettajaansa.

Olen yrittänyt tutkia koko kehomielelläni kaikkia niitä taitoja, mitä olen myös harjoittanut ja opettanut: karatesta taijin, yi quanin ja zenin kautta asahiin. Tätä tutkimustyötä olen myös yrittänyt jakaa muille kaikissa näihin taitoihin liittyvissä kirjoissani. Työ on edelleen kesken, mutta jotakin olen saanut siitä kiteytettyä Syvä-asahiin, johon viime vuosina olen eniten panostanut.





  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post251