Huomioita

Huomioita

Herrigelin "Zen ja jousella-ampumisen taito", faktaa vai fiktiota?

ZenPosted by Timo Klemola Thu, March 30, 2017 12:54:36
[Kaivellessani vanhoja juttujani törmäsin tähän vuonna 2004 kirjoittamaani. Huomasin sen olevan ajankohtainen nyt, kun Niin&Näin -lehdessäkin 1/17 käsittellään mm. "Suzuki-zeniä".]

Sain käsiini Yamada Shojin artikkelin The Myth of Zen in the Art of Archery, joka on julkaistu Japanese Journal of Religious Studies lehden vuoden 2001 numerossa 1-2. Artikkeli on erittäin mielenkiintoinen tutkimus Eugen Herrigelin kirjasta Zen ja jousella-ampumisen taito. He jotka ovat vähääkään kiinnostuneet budo-lajien filosofisesta perustasta, tuntevat tämän kirjan. Se on alan klassikko, joka on vaikuttanut lännessä ehkä eniten siihen, miten japanilaisten kamppailutaitojen ja zenin suhdetta on tulkittu. Kirjaa ovat lukeneet niin alan harrastajat kuin akateemiset tutkijat, jotka ovat käyttäneet sitä tutkimuksissaan luotettavana kuvauksena siitä, miten zen-mestari opettaa jousiammunnan tietä. Olen myös itse tehnyt niin väitöskirjassani. Yamadan artikkeli olikin aikamoisen heräämisen paikka, koska hän osoittaa siinä, miten Herrigelin kuvaus on ainakin joiltakin keskeisiltä osiltaan fiktiota, ei dokumenttia. Hän myös osoittaa artikkelissaan, että Herrigelin opettaja "mestari Awa" ei ollut mikään zen-opettaja. Hän ei itse asiassa kuulunut lainkaan mihinkään zen-perinteeseen vaan oli eräänlainen aikansa omantienkulkija, jonka käsityksiä jousiammunnasta ei yleisesti hyväksytty. Toisaalta Yamada myös tuo esiin sen, että Herrigel ei myöskään itse harjoittanut mitään zen-perinnettä. Hänen käsityksensä zenistä muodostui lähinnä T.D. Suzukin kirjojen perusteella ja Awan opetuksesta. Tutkijalle tällainen artikkeli on aikamoinen shokki, koska se tarkoittaa, että kaikki ne argumentit, mitä hän on tästä teoksesta johtanut, voi samantien heittää roskiin. Lähde ei yksinkertaiseti ole luotettava. Asiaa voisi verrata siihen, että tekee tutkimusta buddhalaisuudesta ja käyttää lähteenään Herman Hessen romaania Siddharta. Asiaa ei pelasta se, että fiktio saattaa olla kuvauksena osuvakin. Fiktio mikä fiktio. Herrigelin kirjaan liittyy myös se, että se käännettiin japaniksi ja vaikuttaa nyt Japanissa teoksena, joka kuvaa zenin ja jousiammunnan suhdetta. Yamada osoittaa hyvin artikkelissaan, että Herrigelin kirja onkin eräänlainen myytti, jonka hän on luonut omien erilaisten ennakkoluulojensa ja Awan opetuksen perusteella. Tämä myytti on sitten vaikuttanut suuresti siihen, miten zenin ja budo-lajien suhdetta tulkitaan ei vain lännessä, vaan myös Japanissa.

Yamadan artikkelissa on 30 sivua, joten käyn tässä läpi vain muutaman sen keskeisistä ajatuksista. Suosittelen koko artikkelin lukemista.

Artikkelin alussa esitellään kyudon historiaa ja Herrigelin opettajan Awa Kenzon elämää. Awa syntyi vuonna 1880. Parikymppisenä hän alkoi harjoitella Heki-ryu Sekka-ha -tyylin jousiammuntaa Kimura Tatsugoron johdolla ja osoittautuikin erittäin lahjakkaaksi oppilaaksi. Kahden vuoden harjoittelulla hän saavutti korkeimman eli menkyo kaiden - arvon ja perusti oman jousiammuntasalinsa kotinsa läheisyyteen. Hän oli silloin vasta 22-vuotias. Kolmekymmentä vuotiaana hän muutti Sendaihin, missä hän avasi jälleen uuden jousiammuntasalin. Seuraavana vuonna hän alkoi opiskella Heki-ryun Chikurin-han koulua Honda Toshizanen, Tokion Keisarillisen yliopiston kyujutsun opettajan johdolla. Samoihin aikoihin hän alkoi itse opettaa kyujutsua Daini Goto Gakkon yliopistossa. Yamada kuvaa artikkelissaan, miten Awa näihin aikoihin ollessaan jo mestariampuja, joka ampui säännöllisesti sata nuolta sadasta maaliinsa, alkoi ajautua jonkinlaiseen henkiseen kriisiin jousiammunan suhteen. Hän oli tutkinut koulukuntansa vanhoja kirjoituksia ja löytänyt sanonnan "mitään ei tarvita". Se aiheutti hänessä epäilyjä jousiammunnan tekniikan suhteen. Awan tutkimassa tekstissä luetellaan ensin erilaiset jousiammunnan tekniset vaiheet ja todetaan sitten, että mitään niistä ei tarvita. Teksti tosin jatkuu, että "mitään ei tarvita" ei tarkoita sitä, että aloittelija ei tarvitsisi näitä jousiammunnan teknisiä vaiheita. Päinvastoin. Aloittelijan on ensin opeteltava jousiammunnan tekniset periaatteet hyvin, vasta sitten ne voi hylätä. Yamada tulkitsee kirjoitusta niin, että siinä kirjoittaja neuvoo aloittelijaa opettelemaan ensin hyvin jousiammunnan tekniikan ja kun hän on saavuttanut hyvän taidon, hän oppii ampumaan luonnollisella tavalla ajattelematta sitä sen kummemmin. Yamadan mukaan Awa luki samaa tekstiä niin, että edes aloittelijan ei tarvitse osata mitään tekniikkaa. Awa alkoikin kutsua kyujutsua "perinnölliseksi sairaudeksi, joka pitää tekniikan harjoittelua taitona". Hänen mielestään jousiammunnan kuuluu olla ihmisenä olemisen taidon harjoittelua ja hän alkoi kutsua omaa harjoitustapaansa nimellä shado, "jousella-ampumisen tie". Yamadan mukaan Awan ajatuksia ei yleisesti hyväksytty jousiampujien keskuudessa ja monet kyujutsun opettajat kritisoivat häntä kovin sanoin.

Tämä tapahtui siis joskus nk. Taisho-ajanjakson (1912-1926) alkupuolella. Tämä on mielenkiintoista siksi, että silloin elettiin japanilaisen bujutsun modernisoinnin aikaa yleisemminkin, jolloin vanhoista jutsu-taidoista muokattiin moderneja do-teitä. Jigoro Kano (1860-1938) teki tätä työtä jujutsun kohdalla ja otti käyttöön judo-termin. Yamada kirjoittaa että Awakin seurasi Kanon työtä ja piti sitä esimerkillisenä. Kanon esimerkki innoitti myös Awaa muuttamaan kyujutsun shadoksi.

Vuonna 1920, kun Awa oli 41-vuotias, hän koki eräänlaisen "herätyksen", joka vaikutti syvästi hänen tapaansa opettaa jousiammuntaa. Tapahtumasta on runollinen kuvaus Sakurai Yasunosuken kirjoittamassa Awan elämänkerrassa. Tässä vapaa käännös:

[...] Kenzo asettui ammuntaetäisyydelle rakkaan jousensa ja nuolensa kanssa ja katsoi maalitaulua. Hän oli päättäväinen. Antaisiko hänen lihansa peräksi ensin? Olisiko hänen henkensa vahva jatkamaan?

Ei peräksiantamista. Täydellinen keskittyminen. Hän päätti että tästä laukauksesta ei olisi perääntymistä, ei askeltakaan taakse.

Karvas kamppailu jatkui. Hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa. Hän tunsi että hänen elämänsä päättyisi tähän.

Ja lopulta: "Nyt kuolen." Juuri kun tämä ajatus kulki hänen mielensä läpi ihmeellinen ääni kaikui taivaista. Hän ajatteli, että sen täytyi tulla taivaista, koska koskaan aiemmin hän ei ollut kuullut sellaista selkeää, korkeaa ja voimakasta jousen helähdystä ja nuolen iskua maaliinsa. Samalla kun hän kuuli tämän äänen, hänen minänsä hajosi äärettömiksi pölyhiukkasiksi, hänen silmänsä sokaistuivat väripaljoudesta ja jylisevä aalto täytti taivaan ja maan. [Yamada, s. 10.]

Tämän kokemuksen jälkeen Awan opetustapa muuttui. Hän alkoi opettaa, että "jokaiseen laukaukseen on asetettava koko elämän kokoinen ponnistus" ja on mahdollista "nähdä todellinen itse laukauksessa" (shari kensho). "Yksi nuoli, yksi elämä", on toinen tapa kääntää hänen ensimmäinen periaateensa. Toisessa periaatteessa esiintyy sana kensho, joka viittaa zenissä todellisen itsen luonteen ymmärtämiseen.

Edellä kuvattu Awan kokemus tuo mieleeni kaksi asiaa. Ensinnäkin kendon, kalligrafian ja zenin mestarin Yamaoka Tesshun yhden harjoitustavan, seiganin, jonka tarkoituksena oli kuluttaa miekkailijan fyysiset voimat niin loppuun, että hän luulee lopulta menehtyvänsä. Juuri sillä hetkellä uusi henkinen voimavara voi tulla hänestä esiin ja näyttää sen, mitä Tesshu kutsui "miekaksi joka ei ole miekka". John Stevens kuvaa Tesshua käsittelevässä kirjassaan The Sword of No-Sword tätä harjoitusta. Yasunosuken kuvauksesta ei tosin käy ilmi, millaista harjoitusta Awa teki, kun hän koki edellä kuvatun heräämisensä, mutta kuvauksessa viitataan siihen, että hän oli jo kuluttanut kaikki fyysiset voimansa loppuun, "hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa". Voimakkaan jousen jännittäminen on fyysisesti hyvin vaativaa ja on hyvin oletettavissa, että Awa teki harjoitusta, jossa ammutiin useita satoja nuolia perätysten. Tämä ainakin selittäisi sen, mitä hän tarkoittaa toteamalla, että hän luuli jo kuolevansa.

Yamaoka Tesshun seigan kuvaa hyvin tätä harjoitustapaa, jossa harjoitusta toistetaan äärimmäiseen väsymykseen asti. Tesshu järjesti seiganin vain edistyneimmille oppilailleen. Oli kolme tapaa tehdä seigan. Ensimmäistä seigania edelsi yleensä tuhannen päivän yhtenäinen harjoitusjakso. Jakson viimeisenä päivänä miekkailija otteli kaksisataa perättäistä ottelua dojon muiden miekkailijoiden kanssa. Hänelle sallittiin vain lyhyt lounastauko. Muuten hän otteli jatkuvasti uusia miekkailijoita vastaan. Ottelut alkoivat aamulla ja kestivät niin pitkälle iltapäivään että kaksisataa ottelua tuli täyteen.

Jos miekkailija läpäisi tämän seiganin, oli mahdollista osallistua toiseen seiganiin. Oppilaan oli harjoteltava edelleen ja toinen seigan oli muuten sama kuin ensimmäinen, mutta otteluita oli kuusisataa kolmen päivän aikana. Kolmas ja viimeinen seigan oli käsittämättömän kova: seitsemän päivää ja tuhatneljäsataa ottelua.

Tässä Tesshun selitys tähän harjoitustapaan:

Miekkailutaidossa pyritään pääsemään asioiden ytimeen, sinne missä voi suoraan kohdata elämän ja kuoleman. Nykyään miekkailutaidosta on tullut vain harrastus, joka ei kosketa mitään tärkeitä asioita. Vastatakseni tähän olen kehittänyt viikon kestävän ja tuhatneljäsataa ottelua sisältävän harjoitusjakson. Aluksi miekkailija ajattelee, että ottelut ovat samanlaisia kuin normaaleissa harjoituksissa. Mutta hiljaleen kun ottelujen määrä lisääntyy niiden luonne muuttuu kohti todellista ottelua loppuun [kuolemaan] asti - on pakko alkaa luottaa henkiseen voimaansa. Tätä on todellinen miekkailutaito. Jos harjoituksesta puuttuu määrätietoinen päättäväisyys, miekkailija ei koskaan edisty, harjoitteli hän kuinka kauan tahansa. Siksi olen kehittänyt tämän erityisen harjoitustavan testatakseni miekkailijoitteni päättäväisyyttä. Terästäkää henkenne ja heittäytykää tähän harjoitukseen. [Stevens, s. 25]

Stevens siteeraa kirjassaan kahden Tesshun oppilaan kertomuksia kokemuksistaan seiganista. Yksi oppilas muistelee:

Ensimmäisen päivän jälkeen pääni oli täynnä kuhmuja ja vartaloni mustelmilla, mutta en tuntenut itseäni heikoksi. Toisena päivänä aloin kärsiä. Luulin että joudun lopettamaan kesken. Onnistuin kuitenkin jatkamaan ja päivän lopulla koin "itsettömyyden" - liikuin luonnollisella tavalla yhdessä vastustajan kanssa ja liikkeeni olivat estottomia ja vapaita. Vaikka henkeni oli voimakas, ruumiini oli heikko. Virtsani oli tumman punaista, enkä voinut syödä. Selvitin kuitenkin viimeisenkin päivän ottelut mieli selkeänä. Tunsin ikään kuin leijuvani pilvien joukossa. [Stevens, s. 26]

Awan harjoitus ei ollut näin raju, mutta henkinen kokemus, joka siitä juontui, liittyi myös fyysisen voimien uupumiseen. Tässä yhteydessä on tärkeää muistaa, että Awan kokemus ei liittynyt pitkään zen-harjoitukseen. Itse asiassa Yamada kertoo artikkelissaan, että Awa ei harjoittanut lainkaan zeniä ja vaikka hän myöhemmin kuvasikin jousiammunnan tietä zenin käsittein, hän ei hyväksynyt kaikkia zenin periaatteita. Tietyt zenin ilmaisut, kuten kensho, kuuluivat siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jota hän eli. Esimerkiksi miekkailutaidon ja zenin suhdetta käsittelevää kirjallisuutta oli paljon olemassa.

Toinen budo-lajeihin liittyvä kertomus, joka muistuttaa Awan kokemusta, on aikidon perustajan Morihei Ueshiban kertomus omasta "heräämisestään". Ueshiban kokemus liittyy hänen shintolaisiin harjoituksiinsa. Hän oli hyvin harras Omoto-kyo shintolaisuuden harjoittaja. Ueshiban henkinen kokemus muutti hänen ymmärrystään aikidosta. Tässä lyhyt katkelma Ueshiban kertomuksesta:

Tunsin maailmankaikkeuden värähtävän ja ruumiini muttuvan kultaiseksi. Samalla hetkellä mieleni ja ruumiini tuntuivat kevyeltä. (...) Sillä hetkellä valaistuin: budon lähde on jumalan rakkaus, joka suojelee kaikkea luotua. (...) Todellinen budo on yleismaailmallisen hengen vastaanottamista, rauhan luomista koko maailmaan. Se on kaikkien luonnon olentojen suojelemista ja niiden elämän edesauttamista ja viljelemistä. [Ks. Klemola: Karate-do, s. 69]

Awa, Ueshiba ja Kano kuuluivat siihen 1900-luvun alussa eläneiden budo-mestareiden joukkoon, jotka uudelleen organisoivat vanhoja japanilaisia bujutsun muotoja. Jigoro Kano oli kasvattaja, joka kehitti jujutsua länsimaisen urheilun ideaalien suuntaan. Hän ihaili olympialiikettä ja judosta tulikin lopulta hyvin länsimainen urheilulaji. Kanon kasvatusideat eivät juontaneet mihinkään erityisiin henkisiin tai uskonnollisiin kokemuksiin. Hän sai ideansa länsimaisesta kasvatusajattelusta. Awa ja Ueshiba sen sijaan edustivat toisenlaista linjaa: heille budo liittyi olennaisesti uskonnolliseen kokemukseen. Yamaoka Tesshulle miekkailutaito oli zenin harjoittamista ja toisinpäin: zen-oivallusta voitiin demonstoida miekkailutaidon avulla.

Awalle hänen "heräämiskokemuksensa" oli ratkaiseva. Siitä lähtien hän alkoi opettaa jousiammuntaa uskonnon tavoin. Hän perusti uuden organisaation, jonka nimeksi hän asetti Daishadokyo (Suuri oppi jousiammunnan tiestä). Hänen oppilaansa kuvasivat Awan uutta oppia uskonnoksi, jonka perustaja oli Awa Kenzo. Awa itsekin kuvasi sen jälkeistä opetustaan eräänlaiseksi lähetystyöksi. Herrigel osui sopivasti kohdalle juuri tähän aikaan Awan elämässä, ja Awa alkoi opettaa hänelle jousiammunnan tietä.

Yamada kuvaa artikkelissaan hyvin myös Herrigelin omia ennakko-odotuksia siitä, mitä zen on. Hän oli lukenut hyvin Suzukinsa (erityisesti Zen Esseys), mutta oli myös erityisen kiinnostunut saksalaisesta mystiikasta ja mestari Eckhartista. Herrigelillä oli romanttinen käsitys japanilaisesta kulttuurista ja sen taidemuodoista, jotka hän yhdisti zen-perinteeseen. Niinpä hän halusi nähdä zen-elementtejä japanilaisen kulttuurin joka nurkassa ja tekikin kirjassaan monia kestämättömiä yleistyksiä mm. siitä, miten kaikki japanilaiset harjoittivat ainakin jotakin zeniin liittyvää taidemuotoa. Todellisuudessa keskiverto japanilainen ei tiedä mitään zenin perinteestä.

Herrigel osui sopivasti paikalle ja tulkitsi Awaa zenin käsittein. Ei siksi että Awan opetus olisi ollut oikeasti peräisin aidosta zenin perinteestä, vaan siksi että Herrigel halusi nähdä niin. Asian tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että Awa itsekin käytti opetuksessaan käsitteitä, jotka ovat tuttuja Mahayana-buddhalaisuudesta ja zenistä, koska se oli se kulttuurinen ympäristö, jossa hän omia kokemuksiaan tulkitsi. Sen lisäksi että Herrigel kuvasi Awan opetusta zenin avulla, hän myös tuli esittäneeksi samalla oman, saksalaisesta mystiikasta vaikutteita saaneen käsityksensä zenistä. Tähän vaikutti myös se, että hänkään ei oikeasti harjoittanut zeniä, luki vain kirjoja, pääasiassa Suzukia.

Tässä yhteydessä pitää lyhyesti todeta, että myös Suzuki esitti kirjoissaan mystifioivan käsityksen zenistä, joka vaikutti voimakkaasti Herrigeliin. Vertaa esimerkiksi Shunryu Suzukin kirjaa "Zen mieli, aloittelijan mieli" T.D. Suzukin kirjoihin, niin ymmärrät sen eron, mistä puhun. Suzuki oli buddhalaisen filosofian professori, skolaari, joka opiskeli kymmenen vuotta uskontotiedettä Yhdysvalloissa ja oli myös erityisen kiinnostunut länsimaisesta mystiikasta. Suzukin kirjat tekivät aikanaan voimakkaan vaikutuksen länsimaisten intellektuellien keskuudessa ja synnyttivät länteen zenin tulkinnan, josta joskus käytetään nimeä "Suzuki-zen". Sillä on vähän tekemistä zenin käytännön harjoittamisen ja päivittäisen elämän kanssa. Shunryu Suzuki oli sen sijaan yksinkertainen zen-munkki, soto-koulun roshi, joka saapui Yhdysvaltoihin 1950-luvun lopulla. Hänen puheistaan koottiin kirja "Zen Mind Beginners Mind", joka vasta avasi läntisille lukijoille zenin käytännöllisen, ei siis skolaarisen, puolen. - Tämä kuvio on monimutkainen ja mielenkiintoinen, mutta en puutu siihen tässä enempää. Siis takaisin Yamadan artikkeliin.

Yamadan artikkeli on siis kohtuullisen perusteellinen kuvaus tästä kuviosta. Hän näyttää artikkelissaan Herrigelin kirjasta muun muassa kaksi kohtaa, missä Herrigel selvästi mystifioi tai ymmärtää väärin Awan opetusta. Toinen liittyy kirjan kohtaan, missä Awa ampuu pimeässä kaksi nuolta kohteeseen ja joista toinen nuoli halkaisee ensimmäisen nuolen. Herrigel tulkitsee tämän Awan opetukseksi, jossa "se", mikä on egon "tuolla puolen", on ampunut toisen nuolen. Ego ei pystyisi tällaiseen suoritukseen. Todellisuudessa kyse oli sattumasta. On olemassa dokumentteja, joissa Awa itse kertoo tilanteesta ja toteaa, että kyse oli vain harvinaislaatuisesta yhteensattumasta. Tilanteessa, jossa koko tapaus sattui, ei ollut läsnä tulkkia. Silti Herrigel kirjoittaa kirjassaan pitkän kuvauksen siitä, miten Awa selitti hänelle laukauksen merkitystä.

Toinen Yamadan osoittama kohta on Herrigelin kirjalle keskeinen oppi "siitä mikä ampuu". Hän osoittaa, että Awa ei koskaan opettanut tätä oppia muille oppilailleen ja tulkitsee, että Herrigel luultavasti ymmärsi väärin Awan japanin kielisen ilmaisun sore deshita, joka voidaan kääntää vaikkapa ilmaisulla "siinä se!". Englannin kielen ilmaisu "that's it" vastaa samaa. Eli kyse olisi ollut vain yksinkertaisesta kannustuksesta, kun Herrigel onnistui tekemään hyvän suorituksen. Kirjassaan Herrigel kuitenkin nostaa tämän ilmaisun huikeisiin metafyysisiin ulottuuksiin ja kertoo Awan opettaneen, että on olemassa "se", joka ampuu, ja jota ei voi sanoin ilmaista.

Herrigel julkaisi kirjansa saksaksi vuonna 1948. Jo vuonna 1956 se käännettiin japaniksi ja on toiminut siitä lähtien myös Japanissa pääasiallisena jousiammunnan ja zenin suhdetta kuvaavana ja erittäin suosittuna kirjana. Siihen ovat sitten viitanneet monet japanilaiset oikeatkin zen-mestarit, kuten Omori Sogen. Herrigel tuli tehneeksi Awalle omalaatuisen palveluksen. Omana aikanaan Awan jousiammuntaoppeja ei hyväksytty. Ne olivat ilmeisesti aivan liian esoteerisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Saksalainen filosofian opettaja Eugen Herrigel sattui osumaan paikalle ja kirjoittamaan inspiroivan kirjan zenistä ja jousiammunnasta. Kirjasta tuli menestys ympäri maailmaa ja Awasta suuri zen-mestari, joka synnytti modernin kyudon ja yhdisti zenin ja jousiammunnan. Awa luultavasti itse olisi kääntynyt haudassaan, jos hän olisi tiennyt, mitä sanoja hänen suuhunsa kirjoitetaan. Mutta moderni myytti oli joka tapauksessa syntynyt ja vaikuttaa edelleen jousiammuntaa ja muutakin budoa harjoittavien ihmisten mielissä.











  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post213