Huomioita

Huomioita

Ryhmän kannattelusta

ZenPosted by Timo Klemola Mon, May 15, 2017 10:12:02

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten ryhmä kantaa yksittäistä osallistujaa. Erityisesti erilaisissa zen-harjoituksissa, joita olen vetänyt, tämä tulee voimakkaasti esiin. Ryhmässä on helppo tai ainakin helpompi tehdä harjoituksia, joita yksin on vaikea, jopa mahdoton tehdä. Ryhmässä koettu oman voiman kasvu on todellista. Zen-retriittiä kutsutaan japaniksi sanalla ”sesshin”. Se voidaan tulkita tarkoittavan mielten yhdistämistä yhdeksi mieleksi. Jokainen erillinen osallistuja voi kokea olevansa osa tätä yhtä mieltä, jolloin myös kaikkien erillisten mielten voima yhdistyy yhdeksi isoksi mieleksi, jonka tahtotila ja ponnistusvoima on omaa luokkaansa. Tämä mieli istuu läpi rankankin harjoituksen.

Kun osallistumme zen-harjoitukseen, vaikkapa vain yhden illan istuntoon, yhdistämme monet mielemme yhdeksi mieleksi, joka pyrkii läpivalaisemaan itsensä. Voimme tavallaan vain olla ryhmän kannateltavana.

Samalla tavalla toimivat kaikki harjoituksen muodot. Niiden tarkoitus on kantaa yksittäistä osallistujaa ja ne kantavat. Osallistujan ei tarvitse tehdä mitään omia ratkaisuja, omia pienen minän valintoja, riittää, että hän seuraa muotoja ja ohjelmaa. Muodot ovat olemassa, jotta ne kannattelevat harjoitusta ja periaatteessa mikä tahansa muoto käy. Olen itse kehitellyt zen-retriitin ideaa, jossa muotoja on paljon, eikä vain zazen, suutra, teisho jne., jotka ovat kaikki perinteisen japanilaisen zen-harjoituksen muotoja. Opin omalta opettajaltani Engaku Tainolta, että tällaisia muotoja voivat olla myös taiji, juokseminen, kalliokiipeily jne. Itse käytän zazenin lisäksi, asahia, taijita, yiquania.

Ryhmä kantaa, mutta yksilöt myös kannattelevat ryhmää omalla olemisellaan. Tämä näkökulma jää useimmiten huomaamatta. Kokonainen ja yksi mieli syntyy vain, jos yksilöt antavat tälle mielelle kokonaan itsensä. Yksilön vastuu on tässä ja se tapa, miten yksilöt kantavat tämän vastuunsa heijastuu koko ryhmässä. Yksilö ei ole koskaan ryhmässä vain saamassa kannattelua vaan hän on aina myös kantamassa muita. Kun zen-perinteessä kumarramme kolme kertaa, se tapahtuu Budhalle, Dharmalle ja Sanghalle, siis opettajalle, opille ja yhteisölle. Tämä on kolminaisuus, joka kulkee aina käsi kädessä.

Kaikki edellä sanomani pätee myös erilaisten säännöllisesti kokoontuvien ryhmien suhteen. Ne lakkaavat helposti kokoontumasta. On helppo mennä ryhmään, jonka avulla omaa harjoitustaan kykenee syventämään ja joka kantaa, mutta vaikeaa antaa itsensä ryhmälle niin, että kannattelee myös muita.





  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post218

Herrigelin "Zen ja jousella-ampumisen taito", faktaa vai fiktiota?

ZenPosted by Timo Klemola Thu, March 30, 2017 12:54:36
[Kaivellessani vanhoja juttujani törmäsin tähän vuonna 2004 kirjoittamaani. Huomasin sen olevan ajankohtainen nyt, kun Niin&Näin -lehdessäkin 1/17 käsittellään mm. "Suzuki-zeniä".]

Sain käsiini Yamada Shojin artikkelin The Myth of Zen in the Art of Archery, joka on julkaistu Japanese Journal of Religious Studies lehden vuoden 2001 numerossa 1-2. Artikkeli on erittäin mielenkiintoinen tutkimus Eugen Herrigelin kirjasta Zen ja jousella-ampumisen taito. He jotka ovat vähääkään kiinnostuneet budo-lajien filosofisesta perustasta, tuntevat tämän kirjan. Se on alan klassikko, joka on vaikuttanut lännessä ehkä eniten siihen, miten japanilaisten kamppailutaitojen ja zenin suhdetta on tulkittu. Kirjaa ovat lukeneet niin alan harrastajat kuin akateemiset tutkijat, jotka ovat käyttäneet sitä tutkimuksissaan luotettavana kuvauksena siitä, miten zen-mestari opettaa jousiammunnan tietä. Olen myös itse tehnyt niin väitöskirjassani. Yamadan artikkeli olikin aikamoisen heräämisen paikka, koska hän osoittaa siinä, miten Herrigelin kuvaus on ainakin joiltakin keskeisiltä osiltaan fiktiota, ei dokumenttia. Hän myös osoittaa artikkelissaan, että Herrigelin opettaja "mestari Awa" ei ollut mikään zen-opettaja. Hän ei itse asiassa kuulunut lainkaan mihinkään zen-perinteeseen vaan oli eräänlainen aikansa omantienkulkija, jonka käsityksiä jousiammunnasta ei yleisesti hyväksytty. Toisaalta Yamada myös tuo esiin sen, että Herrigel ei myöskään itse harjoittanut mitään zen-perinnettä. Hänen käsityksensä zenistä muodostui lähinnä T.D. Suzukin kirjojen perusteella ja Awan opetuksesta. Tutkijalle tällainen artikkeli on aikamoinen shokki, koska se tarkoittaa, että kaikki ne argumentit, mitä hän on tästä teoksesta johtanut, voi samantien heittää roskiin. Lähde ei yksinkertaiseti ole luotettava. Asiaa voisi verrata siihen, että tekee tutkimusta buddhalaisuudesta ja käyttää lähteenään Herman Hessen romaania Siddharta. Asiaa ei pelasta se, että fiktio saattaa olla kuvauksena osuvakin. Fiktio mikä fiktio. Herrigelin kirjaan liittyy myös se, että se käännettiin japaniksi ja vaikuttaa nyt Japanissa teoksena, joka kuvaa zenin ja jousiammunnan suhdetta. Yamada osoittaa hyvin artikkelissaan, että Herrigelin kirja onkin eräänlainen myytti, jonka hän on luonut omien erilaisten ennakkoluulojensa ja Awan opetuksen perusteella. Tämä myytti on sitten vaikuttanut suuresti siihen, miten zenin ja budo-lajien suhdetta tulkitaan ei vain lännessä, vaan myös Japanissa.

Yamadan artikkelissa on 30 sivua, joten käyn tässä läpi vain muutaman sen keskeisistä ajatuksista. Suosittelen koko artikkelin lukemista.

Artikkelin alussa esitellään kyudon historiaa ja Herrigelin opettajan Awa Kenzon elämää. Awa syntyi vuonna 1880. Parikymppisenä hän alkoi harjoitella Heki-ryu Sekka-ha -tyylin jousiammuntaa Kimura Tatsugoron johdolla ja osoittautuikin erittäin lahjakkaaksi oppilaaksi. Kahden vuoden harjoittelulla hän saavutti korkeimman eli menkyo kaiden - arvon ja perusti oman jousiammuntasalinsa kotinsa läheisyyteen. Hän oli silloin vasta 22-vuotias. Kolmekymmentä vuotiaana hän muutti Sendaihin, missä hän avasi jälleen uuden jousiammuntasalin. Seuraavana vuonna hän alkoi opiskella Heki-ryun Chikurin-han koulua Honda Toshizanen, Tokion Keisarillisen yliopiston kyujutsun opettajan johdolla. Samoihin aikoihin hän alkoi itse opettaa kyujutsua Daini Goto Gakkon yliopistossa. Yamada kuvaa artikkelissaan, miten Awa näihin aikoihin ollessaan jo mestariampuja, joka ampui säännöllisesti sata nuolta sadasta maaliinsa, alkoi ajautua jonkinlaiseen henkiseen kriisiin jousiammunan suhteen. Hän oli tutkinut koulukuntansa vanhoja kirjoituksia ja löytänyt sanonnan "mitään ei tarvita". Se aiheutti hänessä epäilyjä jousiammunnan tekniikan suhteen. Awan tutkimassa tekstissä luetellaan ensin erilaiset jousiammunnan tekniset vaiheet ja todetaan sitten, että mitään niistä ei tarvita. Teksti tosin jatkuu, että "mitään ei tarvita" ei tarkoita sitä, että aloittelija ei tarvitsisi näitä jousiammunnan teknisiä vaiheita. Päinvastoin. Aloittelijan on ensin opeteltava jousiammunnan tekniset periaatteet hyvin, vasta sitten ne voi hylätä. Yamada tulkitsee kirjoitusta niin, että siinä kirjoittaja neuvoo aloittelijaa opettelemaan ensin hyvin jousiammunnan tekniikan ja kun hän on saavuttanut hyvän taidon, hän oppii ampumaan luonnollisella tavalla ajattelematta sitä sen kummemmin. Yamadan mukaan Awa luki samaa tekstiä niin, että edes aloittelijan ei tarvitse osata mitään tekniikkaa. Awa alkoikin kutsua kyujutsua "perinnölliseksi sairaudeksi, joka pitää tekniikan harjoittelua taitona". Hänen mielestään jousiammunnan kuuluu olla ihmisenä olemisen taidon harjoittelua ja hän alkoi kutsua omaa harjoitustapaansa nimellä shado, "jousella-ampumisen tie". Yamadan mukaan Awan ajatuksia ei yleisesti hyväksytty jousiampujien keskuudessa ja monet kyujutsun opettajat kritisoivat häntä kovin sanoin.

Tämä tapahtui siis joskus nk. Taisho-ajanjakson (1912-1926) alkupuolella. Tämä on mielenkiintoista siksi, että silloin elettiin japanilaisen bujutsun modernisoinnin aikaa yleisemminkin, jolloin vanhoista jutsu-taidoista muokattiin moderneja do-teitä. Jigoro Kano (1860-1938) teki tätä työtä jujutsun kohdalla ja otti käyttöön judo-termin. Yamada kirjoittaa että Awakin seurasi Kanon työtä ja piti sitä esimerkillisenä. Kanon esimerkki innoitti myös Awaa muuttamaan kyujutsun shadoksi.

Vuonna 1920, kun Awa oli 41-vuotias, hän koki eräänlaisen "herätyksen", joka vaikutti syvästi hänen tapaansa opettaa jousiammuntaa. Tapahtumasta on runollinen kuvaus Sakurai Yasunosuken kirjoittamassa Awan elämänkerrassa. Tässä vapaa käännös:

[...] Kenzo asettui ammuntaetäisyydelle rakkaan jousensa ja nuolensa kanssa ja katsoi maalitaulua. Hän oli päättäväinen. Antaisiko hänen lihansa peräksi ensin? Olisiko hänen henkensa vahva jatkamaan?

Ei peräksiantamista. Täydellinen keskittyminen. Hän päätti että tästä laukauksesta ei olisi perääntymistä, ei askeltakaan taakse.

Karvas kamppailu jatkui. Hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa. Hän tunsi että hänen elämänsä päättyisi tähän.

Ja lopulta: "Nyt kuolen." Juuri kun tämä ajatus kulki hänen mielensä läpi ihmeellinen ääni kaikui taivaista. Hän ajatteli, että sen täytyi tulla taivaista, koska koskaan aiemmin hän ei ollut kuullut sellaista selkeää, korkeaa ja voimakasta jousen helähdystä ja nuolen iskua maaliinsa. Samalla kun hän kuuli tämän äänen, hänen minänsä hajosi äärettömiksi pölyhiukkasiksi, hänen silmänsä sokaistuivat väripaljoudesta ja jylisevä aalto täytti taivaan ja maan. [Yamada, s. 10.]

Tämän kokemuksen jälkeen Awan opetustapa muuttui. Hän alkoi opettaa, että "jokaiseen laukaukseen on asetettava koko elämän kokoinen ponnistus" ja on mahdollista "nähdä todellinen itse laukauksessa" (shari kensho). "Yksi nuoli, yksi elämä", on toinen tapa kääntää hänen ensimmäinen periaateensa. Toisessa periaatteessa esiintyy sana kensho, joka viittaa zenissä todellisen itsen luonteen ymmärtämiseen.

Edellä kuvattu Awan kokemus tuo mieleeni kaksi asiaa. Ensinnäkin kendon, kalligrafian ja zenin mestarin Yamaoka Tesshun yhden harjoitustavan, seiganin, jonka tarkoituksena oli kuluttaa miekkailijan fyysiset voimat niin loppuun, että hän luulee lopulta menehtyvänsä. Juuri sillä hetkellä uusi henkinen voimavara voi tulla hänestä esiin ja näyttää sen, mitä Tesshu kutsui "miekaksi joka ei ole miekka". John Stevens kuvaa Tesshua käsittelevässä kirjassaan The Sword of No-Sword tätä harjoitusta. Yasunosuken kuvauksesta ei tosin käy ilmi, millaista harjoitusta Awa teki, kun hän koki edellä kuvatun heräämisensä, mutta kuvauksessa viitataan siihen, että hän oli jo kuluttanut kaikki fyysiset voimansa loppuun, "hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa". Voimakkaan jousen jännittäminen on fyysisesti hyvin vaativaa ja on hyvin oletettavissa, että Awa teki harjoitusta, jossa ammutiin useita satoja nuolia perätysten. Tämä ainakin selittäisi sen, mitä hän tarkoittaa toteamalla, että hän luuli jo kuolevansa.

Yamaoka Tesshun seigan kuvaa hyvin tätä harjoitustapaa, jossa harjoitusta toistetaan äärimmäiseen väsymykseen asti. Tesshu järjesti seiganin vain edistyneimmille oppilailleen. Oli kolme tapaa tehdä seigan. Ensimmäistä seigania edelsi yleensä tuhannen päivän yhtenäinen harjoitusjakso. Jakson viimeisenä päivänä miekkailija otteli kaksisataa perättäistä ottelua dojon muiden miekkailijoiden kanssa. Hänelle sallittiin vain lyhyt lounastauko. Muuten hän otteli jatkuvasti uusia miekkailijoita vastaan. Ottelut alkoivat aamulla ja kestivät niin pitkälle iltapäivään että kaksisataa ottelua tuli täyteen.

Jos miekkailija läpäisi tämän seiganin, oli mahdollista osallistua toiseen seiganiin. Oppilaan oli harjoteltava edelleen ja toinen seigan oli muuten sama kuin ensimmäinen, mutta otteluita oli kuusisataa kolmen päivän aikana. Kolmas ja viimeinen seigan oli käsittämättömän kova: seitsemän päivää ja tuhatneljäsataa ottelua.

Tässä Tesshun selitys tähän harjoitustapaan:

Miekkailutaidossa pyritään pääsemään asioiden ytimeen, sinne missä voi suoraan kohdata elämän ja kuoleman. Nykyään miekkailutaidosta on tullut vain harrastus, joka ei kosketa mitään tärkeitä asioita. Vastatakseni tähän olen kehittänyt viikon kestävän ja tuhatneljäsataa ottelua sisältävän harjoitusjakson. Aluksi miekkailija ajattelee, että ottelut ovat samanlaisia kuin normaaleissa harjoituksissa. Mutta hiljaleen kun ottelujen määrä lisääntyy niiden luonne muuttuu kohti todellista ottelua loppuun [kuolemaan] asti - on pakko alkaa luottaa henkiseen voimaansa. Tätä on todellinen miekkailutaito. Jos harjoituksesta puuttuu määrätietoinen päättäväisyys, miekkailija ei koskaan edisty, harjoitteli hän kuinka kauan tahansa. Siksi olen kehittänyt tämän erityisen harjoitustavan testatakseni miekkailijoitteni päättäväisyyttä. Terästäkää henkenne ja heittäytykää tähän harjoitukseen. [Stevens, s. 25]

Stevens siteeraa kirjassaan kahden Tesshun oppilaan kertomuksia kokemuksistaan seiganista. Yksi oppilas muistelee:

Ensimmäisen päivän jälkeen pääni oli täynnä kuhmuja ja vartaloni mustelmilla, mutta en tuntenut itseäni heikoksi. Toisena päivänä aloin kärsiä. Luulin että joudun lopettamaan kesken. Onnistuin kuitenkin jatkamaan ja päivän lopulla koin "itsettömyyden" - liikuin luonnollisella tavalla yhdessä vastustajan kanssa ja liikkeeni olivat estottomia ja vapaita. Vaikka henkeni oli voimakas, ruumiini oli heikko. Virtsani oli tumman punaista, enkä voinut syödä. Selvitin kuitenkin viimeisenkin päivän ottelut mieli selkeänä. Tunsin ikään kuin leijuvani pilvien joukossa. [Stevens, s. 26]

Awan harjoitus ei ollut näin raju, mutta henkinen kokemus, joka siitä juontui, liittyi myös fyysisen voimien uupumiseen. Tässä yhteydessä on tärkeää muistaa, että Awan kokemus ei liittynyt pitkään zen-harjoitukseen. Itse asiassa Yamada kertoo artikkelissaan, että Awa ei harjoittanut lainkaan zeniä ja vaikka hän myöhemmin kuvasikin jousiammunnan tietä zenin käsittein, hän ei hyväksynyt kaikkia zenin periaatteita. Tietyt zenin ilmaisut, kuten kensho, kuuluivat siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jota hän eli. Esimerkiksi miekkailutaidon ja zenin suhdetta käsittelevää kirjallisuutta oli paljon olemassa.

Toinen budo-lajeihin liittyvä kertomus, joka muistuttaa Awan kokemusta, on aikidon perustajan Morihei Ueshiban kertomus omasta "heräämisestään". Ueshiban kokemus liittyy hänen shintolaisiin harjoituksiinsa. Hän oli hyvin harras Omoto-kyo shintolaisuuden harjoittaja. Ueshiban henkinen kokemus muutti hänen ymmärrystään aikidosta. Tässä lyhyt katkelma Ueshiban kertomuksesta:

Tunsin maailmankaikkeuden värähtävän ja ruumiini muttuvan kultaiseksi. Samalla hetkellä mieleni ja ruumiini tuntuivat kevyeltä. (...) Sillä hetkellä valaistuin: budon lähde on jumalan rakkaus, joka suojelee kaikkea luotua. (...) Todellinen budo on yleismaailmallisen hengen vastaanottamista, rauhan luomista koko maailmaan. Se on kaikkien luonnon olentojen suojelemista ja niiden elämän edesauttamista ja viljelemistä. [Ks. Klemola: Karate-do, s. 69]

Awa, Ueshiba ja Kano kuuluivat siihen 1900-luvun alussa eläneiden budo-mestareiden joukkoon, jotka uudelleen organisoivat vanhoja japanilaisia bujutsun muotoja. Jigoro Kano oli kasvattaja, joka kehitti jujutsua länsimaisen urheilun ideaalien suuntaan. Hän ihaili olympialiikettä ja judosta tulikin lopulta hyvin länsimainen urheilulaji. Kanon kasvatusideat eivät juontaneet mihinkään erityisiin henkisiin tai uskonnollisiin kokemuksiin. Hän sai ideansa länsimaisesta kasvatusajattelusta. Awa ja Ueshiba sen sijaan edustivat toisenlaista linjaa: heille budo liittyi olennaisesti uskonnolliseen kokemukseen. Yamaoka Tesshulle miekkailutaito oli zenin harjoittamista ja toisinpäin: zen-oivallusta voitiin demonstoida miekkailutaidon avulla.

Awalle hänen "heräämiskokemuksensa" oli ratkaiseva. Siitä lähtien hän alkoi opettaa jousiammuntaa uskonnon tavoin. Hän perusti uuden organisaation, jonka nimeksi hän asetti Daishadokyo (Suuri oppi jousiammunnan tiestä). Hänen oppilaansa kuvasivat Awan uutta oppia uskonnoksi, jonka perustaja oli Awa Kenzo. Awa itsekin kuvasi sen jälkeistä opetustaan eräänlaiseksi lähetystyöksi. Herrigel osui sopivasti kohdalle juuri tähän aikaan Awan elämässä, ja Awa alkoi opettaa hänelle jousiammunnan tietä.

Yamada kuvaa artikkelissaan hyvin myös Herrigelin omia ennakko-odotuksia siitä, mitä zen on. Hän oli lukenut hyvin Suzukinsa (erityisesti Zen Esseys), mutta oli myös erityisen kiinnostunut saksalaisesta mystiikasta ja mestari Eckhartista. Herrigelillä oli romanttinen käsitys japanilaisesta kulttuurista ja sen taidemuodoista, jotka hän yhdisti zen-perinteeseen. Niinpä hän halusi nähdä zen-elementtejä japanilaisen kulttuurin joka nurkassa ja tekikin kirjassaan monia kestämättömiä yleistyksiä mm. siitä, miten kaikki japanilaiset harjoittivat ainakin jotakin zeniin liittyvää taidemuotoa. Todellisuudessa keskiverto japanilainen ei tiedä mitään zenin perinteestä.

Herrigel osui sopivasti paikalle ja tulkitsi Awaa zenin käsittein. Ei siksi että Awan opetus olisi ollut oikeasti peräisin aidosta zenin perinteestä, vaan siksi että Herrigel halusi nähdä niin. Asian tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että Awa itsekin käytti opetuksessaan käsitteitä, jotka ovat tuttuja Mahayana-buddhalaisuudesta ja zenistä, koska se oli se kulttuurinen ympäristö, jossa hän omia kokemuksiaan tulkitsi. Sen lisäksi että Herrigel kuvasi Awan opetusta zenin avulla, hän myös tuli esittäneeksi samalla oman, saksalaisesta mystiikasta vaikutteita saaneen käsityksensä zenistä. Tähän vaikutti myös se, että hänkään ei oikeasti harjoittanut zeniä, luki vain kirjoja, pääasiassa Suzukia.

Tässä yhteydessä pitää lyhyesti todeta, että myös Suzuki esitti kirjoissaan mystifioivan käsityksen zenistä, joka vaikutti voimakkaasti Herrigeliin. Vertaa esimerkiksi Shunryu Suzukin kirjaa "Zen mieli, aloittelijan mieli" T.D. Suzukin kirjoihin, niin ymmärrät sen eron, mistä puhun. Suzuki oli buddhalaisen filosofian professori, skolaari, joka opiskeli kymmenen vuotta uskontotiedettä Yhdysvalloissa ja oli myös erityisen kiinnostunut länsimaisesta mystiikasta. Suzukin kirjat tekivät aikanaan voimakkaan vaikutuksen länsimaisten intellektuellien keskuudessa ja synnyttivät länteen zenin tulkinnan, josta joskus käytetään nimeä "Suzuki-zen". Sillä on vähän tekemistä zenin käytännön harjoittamisen ja päivittäisen elämän kanssa. Shunryu Suzuki oli sen sijaan yksinkertainen zen-munkki, soto-koulun roshi, joka saapui Yhdysvaltoihin 1950-luvun lopulla. Hänen puheistaan koottiin kirja "Zen Mind Beginners Mind", joka vasta avasi läntisille lukijoille zenin käytännöllisen, ei siis skolaarisen, puolen. - Tämä kuvio on monimutkainen ja mielenkiintoinen, mutta en puutu siihen tässä enempää. Siis takaisin Yamadan artikkeliin.

Yamadan artikkeli on siis kohtuullisen perusteellinen kuvaus tästä kuviosta. Hän näyttää artikkelissaan Herrigelin kirjasta muun muassa kaksi kohtaa, missä Herrigel selvästi mystifioi tai ymmärtää väärin Awan opetusta. Toinen liittyy kirjan kohtaan, missä Awa ampuu pimeässä kaksi nuolta kohteeseen ja joista toinen nuoli halkaisee ensimmäisen nuolen. Herrigel tulkitsee tämän Awan opetukseksi, jossa "se", mikä on egon "tuolla puolen", on ampunut toisen nuolen. Ego ei pystyisi tällaiseen suoritukseen. Todellisuudessa kyse oli sattumasta. On olemassa dokumentteja, joissa Awa itse kertoo tilanteesta ja toteaa, että kyse oli vain harvinaislaatuisesta yhteensattumasta. Tilanteessa, jossa koko tapaus sattui, ei ollut läsnä tulkkia. Silti Herrigel kirjoittaa kirjassaan pitkän kuvauksen siitä, miten Awa selitti hänelle laukauksen merkitystä.

Toinen Yamadan osoittama kohta on Herrigelin kirjalle keskeinen oppi "siitä mikä ampuu". Hän osoittaa, että Awa ei koskaan opettanut tätä oppia muille oppilailleen ja tulkitsee, että Herrigel luultavasti ymmärsi väärin Awan japanin kielisen ilmaisun sore deshita, joka voidaan kääntää vaikkapa ilmaisulla "siinä se!". Englannin kielen ilmaisu "that's it" vastaa samaa. Eli kyse olisi ollut vain yksinkertaisesta kannustuksesta, kun Herrigel onnistui tekemään hyvän suorituksen. Kirjassaan Herrigel kuitenkin nostaa tämän ilmaisun huikeisiin metafyysisiin ulottuuksiin ja kertoo Awan opettaneen, että on olemassa "se", joka ampuu, ja jota ei voi sanoin ilmaista.

Herrigel julkaisi kirjansa saksaksi vuonna 1948. Jo vuonna 1956 se käännettiin japaniksi ja on toiminut siitä lähtien myös Japanissa pääasiallisena jousiammunnan ja zenin suhdetta kuvaavana ja erittäin suosittuna kirjana. Siihen ovat sitten viitanneet monet japanilaiset oikeatkin zen-mestarit, kuten Omori Sogen. Herrigel tuli tehneeksi Awalle omalaatuisen palveluksen. Omana aikanaan Awan jousiammuntaoppeja ei hyväksytty. Ne olivat ilmeisesti aivan liian esoteerisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Saksalainen filosofian opettaja Eugen Herrigel sattui osumaan paikalle ja kirjoittamaan inspiroivan kirjan zenistä ja jousiammunnasta. Kirjasta tuli menestys ympäri maailmaa ja Awasta suuri zen-mestari, joka synnytti modernin kyudon ja yhdisti zenin ja jousiammunnan. Awa luultavasti itse olisi kääntynyt haudassaan, jos hän olisi tiennyt, mitä sanoja hänen suuhunsa kirjoitetaan. Mutta moderni myytti oli joka tapauksessa syntynyt ja vaikuttaa edelleen jousiammuntaa ja muutakin budoa harjoittavien ihmisten mielissä.











  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post213

Lyhyt huomio harjoituksesta ja muodosta

ZenPosted by Timo Klemola Mon, May 02, 2016 11:05:50

Tämänvuotisella ”Zen-mieli – kehomieli” –kurssilla nostin teemana esiin muodon. Jostakin syystä, tai ehkä ihan ymmärrettävästäkin, mieleeni nousi nyt Aristoteles, jonka mukaan sielu on ruumiin muoto. Nykyään puhumme mielestä ja kehosta. Ajatus mielestä ruumiin muotona tulee lähelle sitä, mitä tarkoitan käsitteellä ”kehomieli”. En tiedä istuiko Aristoteles koskaan pitkiä aikoja paikallaan ja pyrki aistimaan ruumiinsa muotoa eli sieluaan, mutta tämä on harjoitus, jota taas teimme kolmen päivän ajan. Jos todella keskityt pitkän aikaan paikallaan istuen tai seisten aistimaan liikkumatonta kehoasi, voit saada kokemuksen siitä, miten tämä muoto on jotakin, joka on yhtä aikaa sekä tietoista että kehollista. Aistimme silloin kehoamme niin kuin se näyttäytyy meille tietoisuudessamme, kehotietoisuuttamme.

Harjoituksessa pyrimme kulkemaan keskittyneesti ja tietoisesti monien muotojen läpi: istuimme, siirryimme hitaasti ja tietoisesti seuraavaan asentoon, siitä seuraavaan, siitä tietoiseen ja hitaaseen liikkeeseen, siitä taas asentoon ja taas lopuksi tyynylle istumaan. Koko harjoitus pyrittiin tekemään yhtenä tietoisena muotona, jossa liike ja liikkumattomuus seurasivat jatkuvasti ja katkeamatta toisiaan. Yksi muoto saattoi kestää puolitoista tuntia. Uloshengitys ja sisäänhengitys ovat myös kehon aistimisen muotoja.

Tällaisen harjoituksen tekeminen vaatii tahdon ja tarkkaavaisuuden saumatonta yhteyttä. Tarkkaavaisuus, huomio, keskittyminen (tai miksi vain haluat sitä kutsua) suunnataan jatkuvan ja hienovaraisen tahdon ponnistuksen avulla kehon ja sen liikkeen muotoon. Muoto ja liike pyritään pitämään täydellisenä ja hallittuna, joka puolestaan vaatii täydellistä keskittymistä ja liikkeen hidastamista ja pysäyttämistä. Tottakai tässä myös epäonnistutaan useasti tai jatkuvasti, mutta tämä on harjoituksen ydin.

Harjoituksessa käännämme huomiomme kokemukseemme, jossa koemme monia muotoja. Miksi huomio suunnataan kehon aistimusten muotoon? Siksi, että ne eivät ole käsitteellisiä! Yleensä kokemuksemme sisältää hurjan määrän erilaisia käsitteellisiä muotoja: ajattelemme, suunnittelemme, muistelemme jne. Teemme tätä kaikkea erilaisten käsitteellisten muotojen avulla. Harjoituksessa siirrämme hetkeksi nämä käsitteelliset muodot periferiaan ja suuntaamme huomiomme sellaisen kokemuksen alueelle, joka on ”esikäsitteellistä” tai ”ennen käsitteitä” tai ”käsitteiden tuolla puolen”. Näin muutamme tietoisesti kokemusmaailmaamme. Jätämme hetkeksi ”teoreettisen” ja viivymme siinä, mikä on ”kokemuksellista” ja ”käytännöllistä”. Viivymme siinä, mikä on käsillä juuri nyt.

Monen meistä on vaikea tehdä tämä kokemusmaailman radikaali muutos. On vaikea asettaa periferiaan se ego, joka on täynnä mielipiteitä siitä, miten asiat ovat ja joka haluaa käsitteineen asua kokemuksemme keskiössä. Se on kuitenkin välttämätöntä ainakin hetkeksi ja joskus pidemmäksikin hetkeksi, jos haluamme ymmärtää tämän egomme luonnetta ja toimintatapoja.

Tämä on tällaisen harjoituksen idea. Se on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen ja samalla myös aika vaikea. On vaikea vapautua oman mielensä vallasta, nähdä sen ”taakse” tai ”yli”, sinne missä ei ole mitään, mutta joka on kuitenkin elämästä täysi.






  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post177

”Zazen – é la vita!”

ZenPosted by Timo Klemola Tue, May 12, 2015 12:01:05

Muistan erään sesshinin, jossa yksi oppilaista kysyi opettajaltani Engaku Tainolta, miten hän lyhyesti luonnehtisi zen-istumista, zazeniä. Vastaus oli lyhyt: ”Ah … zazen … é la vita!” Zazen … sama asia kuin elämä itse!

Tyynylle istuessamme asetamme itsemme ihmiskokeeseen, laboratorioon, joka mallintaa elämää. Kun harjoitus vuosien varrella kypsyy, mallintaminen katoaa ja jäljelle jää pelkkä elämä. Vietettyämme muutaman päivän tyynyllämme olemme saaneet huiman kokemuksen siitä mielen tilojen ja sisältöjen vuoristoradasta, jota päivittäisessä elämässäkin jatkuvasti kuljemme. Tyynyllä istuessa kaikki tämä tulee hienolla tavalla tiivistetyssä muodossa. Elämä tulee vastaan ikään kuin esanssina, ei laimennettuna. ”Ensimmäinen jalo totuus” kuvaa elämän tyytymättömyys- tai kärsimysluonteen. Tyynyllä tämän oppii muutamassa tunnissa. Mieli alkaa aika nopeasti kapinoida liikkumattomuutta vastaan. Se ei ole tyytyväinen oikein mihinkään. Istuessa se haluaa jo lopettaa, kävellessä se haluaa jo istua. Asento tuntuu huonolta, se haluaa vaihtaa toiseen asentoon, joka alkaa kohta myös tuntua huonolta.

”Toinen jalo totuus”, miten tyytymättömyys johtuu haluamisemme luonteesta, nousee itsestään esiin. Huomaamme, miten mielemme on täynnä erilaisia haluja. Jos istumme vähän pidempään, haluamme kaikkea muuta kuin istumista. Mieli luo erilaisia fantasiamaailmoita, joihin ei kuulu istuminen tässä ja nyt, tässä tyynyllä, tämän kokemuksen kanssa. Mieli alkaa yhä enemmän ja enemmän käpertyä näihin itse luomiinsa maailmoihin. Istumisen ja pelkän olemisen todellisuus kiinnostaa sitä vähemmän ja vähemmän. Se kuvittelee, että mikä tahansa muu todellisuus kuin istuminen olisi parempi. Erityisen voimakkaasti nousevat silloin esiin mielen piteet, kaikki ne ajattelun muodot, joihin olemme ehdollistuneet. Tämä on istumisen tärkeintä antia. Se antaa meille mahdollisuuden katsella mieltä ja sen sisältöjä. Se antaa meille mahdollisuuden nähdä hyvin konkreettisella tavalla, miten halumme toimivat. Tämä muodostaa itsetuntemuksen perustan. ”Kolmas jalo totuus”, halujen luonteen ymmärtäminen ja sen kautta mielen läpivalaiseminen mahdollistuu. Tämä vaatii kärsivällistä mielen keskittämistä ja harjoittamisen tapoja, joista ”neljäs jalo totuus” kertoo.

Itseensä käpertyneen mielen irtipäästäminen, pois pudottaminen, tarkoittaa elämän hyväksymistä sellaisena, kun sen kohtaamme tässä ja nyt, tässä tyynyllä, nyt kun hengitän sisään ja ulos, sisään ja ulos. Zen mestari Dogenin neuvo zazen-harjoitukseen oli: ”Pudota pois keho ja mieli.” On siis pudotettava pois kaikki. On pudotettava pois kaikki, mitä ilmenee. Aluksi on lähdettävä mielestä. On pudotettava pois kaikki haluamisen muodot ja hyväksyttävä elämä juuri sellaisena, minä se juuri nyt ilmenee. Ainakin hetkeksi. Ainakin siksi ajaksi, kun istumme tyynyllä, koska istuminen on elämämme todellisuutta juuri tässä ja juuri nyt. Kun opimme rentouttamaan täysin itsemme, avaamaan kehon ja mielen, kehomielemme nyrkki avautuu.

Intensiivisten harjoitusjaksojen, sesshinien tai retriittien, merkitys on juuri tässä. Mitä useammin annamme kehomielemme avautua, sitä vaikeampaa sen on käpertyä itseensä, puristaa itsensä jälleen nyrkkiin. Hiljalleen kykenemme istumaan avonaisemmin ja rennommin, pidempään ja pidempään, joskus jopa täysin auki. Tässä vaiheessa ei enää voi tehdä eroa, missä zazen loppuu ja elämä alkaa. Engaku Tainon sanoin: : ”Ah … zazen … é la vita!” Si ... certo!







  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post142

Itseensä käpertyvä mieli ja irtipäästämisen taito

ZenPosted by Timo Klemola Mon, May 11, 2015 21:53:45

Zen-sesshin on yleensä kolmesta päivästä viikkoon kestävä intensiivinen zen-harjoitus, jossa pääasiassa istutaan tyynyllä. Istumista kertyy hyvinkin kymmenkunta tuntia päivässä. Muiden buddhalaisten koulujen retriitit ovat samankaltaisia ja yhtä ankaria. Ankaria siinä mielessä, että pelkästään istuminen tyynyllä tai vaikkapa tuolilla pitkiä aikoja liikkumatta on ankara harjoitus. Miksi? Pääasiassa siksi, että olemme jatkuvasti tottuneet hääräämään ja hyörimään ympäriinsä: shoppailemme, sovitamme, suunnittelemme, kertaamme muistojamme ja haluaisimme jo rynnätä seuraavaan paikkaan, jossa olisi mielenkiintoista nähtävää.

Zen-harjoituksessa tämä jatkuva touhuaminen tietoisesti katkaistaan. Nyt onkin vain istuttava tyynyllä, ei muuta. Se riittää. Teimme Italiassa parin ryhmän kanssa eräänlaisen sovelletun zen-harjoituksen, jota ei voi kutsua varsinaiseksi sesshiniksi, mutta joitakin sesshinin elementtejä se sisälsi. Harjoittelimme noin kuusi tuntia päivässä, josta pari tuntia istuimme zazenissä. Siis vain istuimme. Harjoitus kesti sunnuntai-illasta keskiviikkoon puoleen päivään. Tässäkin ajassa ehdimme saada ainakin vilauksen siitä, mitä oikea zen-harjoitus pitää sisältään.

Teimme intensiivisiä harjoitusjaksoja, joissa liike ja liikkumattomuus seurasivat katkeamatta toisiaan. Harjoitustapa mahdollisti zazen-harjoituksen viemisen pois tyynyltä asennosta ja liikkeestä toiseen. Tämä on tapa, johon olen itse nyt kovasti mieltynyt. Se mahdollistaa hiljaisuuden tutkimisen liikkeessä, liikkeen hiljaisuudessa. Kun harjoituksessa vielä koko kehon liike ja koko kehon hengitys liittyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi, avautuu tietoisuus koko kehon alueelle. Liikkeen avulla laajennetun tietoisuuden kanssa on sitten helppo istua. Kurssin eräänlainen slogan oli Sheng Yenin toteamus: ”Meidän on ensin yhdistettävä keho ja mieli, että voimme yhdistää kehomielen ja maailman.” Jokainen harjoitustuokio tähtäsi tähän.

Parinkin tunnin päivittäinen istuminen nostaa esiin itseensä käpertyvän mielen. Muutaman tunnin istumisen jälkeen istuminen alkaa tuntua epämiellyttävältä. Jalka puutuu, selkä tulee kipeäksi, polvea alkaa särkeä, nilkkaan sattuu. Tämä ei johdu siitä, että istumme tyynyllä. Sama tapahtuu, vaikka makaisimme täysin liikkumatta selällämme lattialla. Silloin kipeytyvät vain toiset paikat. Tämä johtuu ensisijaisesti mielestämme, joka ei kestä sitä, että siltä viedään sen palvoma halu päättää omista asioistaan. Minä-minä-mieli astuu väkisinkin esiin ja alkaa käpertyä itseensä. Olisi mielenkiintoista, jos ajatuksia voisi lukea. Harjoitustila täytyy tässä vaiheessa tekstistä, joka ei aina ole painokelpoista. Ja mitä enemmän mieli käpertyy itseensä, sitä enemmän istuminen alkaa sattua.

Laita sormet ristiin ja purista kumpaakin kättä. Toinen käsi edustaa mieltä, toinen kehoa. Istuessa pidempään keho jännittyy ja mieli jännittyy. On pystyttävä rentouttamaan kummatkin, vaikka se onkin vaikeaa. Mitä enemmän puristat toista kättä, sitä enemmän toinenkin käsi puristuu. Tästä syystä omistimme päivittäin tunteja kehon avaamiseen ja rentouttamiseen. Rentoutapa toinen kätesi mutta jatka toisen käden puristamista. Se on vaikeaa. Samalla tavalla pyrimme rentouttamalla kehon rentouttamaan myös mielen. Jos saamme kehon avautumaan ja päästämään irti, on mielenkin helpompi avautua ja päästää irti. Kolmen päivän harjoitusjakso voi olla tähän irtipäästämiseen liian lyhyt ja usein onkin. Päästää irti mielen piteistä, kaikesta siitä krääsästä, johon olemme hirttäytyneet ja jota pidämme tärkeänä.

Mutta näin myös, miten itseensä käpertynyt mieli hellittää. Näin poispudottamista, eräänlaista harjoitukselle antautumista, mikä löytyy vain harjoituksen kautta. Itseensä käpertyneen mielen irtipäästäminen on helppo tunnistaa. Sen näkee suoraan kasvoilta, suoraan silmän kostealta kalvolta.















  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post141

Lyhyt huomio istumisesta

ZenPosted by Timo Klemola Tue, December 30, 2014 13:20:32

Sen verran inspiroiduin sunnuntain zen-istunnosta, että päätin kirjoittaa lyhyen huomion siitä, mitä on zazen. Zazenistä on kirjoitettu kirjoja. Niitä voi lukea, mutta lyhyemmälläkin ohjeella pärjää. Zen-harjoitus on hyvin yksinkertaista. Riittää että vain istuu. Mutta pitää istua joka solullaan. Eli seuraavassa lyhyt zazenin resepti.

Kun olet opetellut istumisen perusteet, istunut tyynyllä ja laskenut hengityksiä vuoden tai pari niin, että koet että sinun on helppo asettua harjoitukseen, niin ryhdy sitten istumaan seuraavalla tavalla. Helpolla tarkoitan sitä, että kun istut alas tyynylle, voit kokea ikään kuin palanneesi jälleen kotiin. Tee sitten näin. Aisti kehomielesi jokainen solu, värisevä piste, pienen pieni elementti ja anna niiden kaikkien pudota tyynylle … ja vain istua. Sano mielessäsi itsellesi: ”Jokainen kehoni ja mieleni solu vain istuu.” Huomaa, että tarkoitat kaikkea, mitä koet olevasi: jokaista soluasi, jokaista osaasi, jokaista mielesi sopukkaa. Kaikki sinussa vain istuu. Keskity pelkästään tähän kokemukseen: istut koko kehomielelläsi ja muuta ei ole. Huomaat pian, että kehomielessäsi on osia, jotka eivät halukaan istua. Yksi solu haluaa sitä, toinen tätä. Kun huomaat, että keskittymisesi tähän totaaliseen istumiseen alkaa herpaantua, toista jälleen mielessäsi: ”Jokainen kehoni ja mieleni solu vain istuu.” Siinä kaikki. Vain istut.

Seuraavanlaisia zen-tarinoita on kerätty paksuiksi kokoelmiksi asti: ”Munkki kysyi Joshulta: ’Saavuin juuri luostariin, voisitko opettaa minua?’ Siihen Joshu vastaasi: ’Oletko jo syönyt riisisi?’ ’Kyllä olen’, munkki vastasi. ’Pese sitten kulhosi!’ Tästä munkki valaistui.” Sama asia.






  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post85

Valon pisaroita

ZenPosted by Timo Klemola Tue, March 29, 2011 21:36:25

Tässä pari huomiota valosta, jota buddhalaiset harjoittajat kovasti peräänkuuluttavat. Tämä liittyy myös opettamiseen näissä perinteissä. Erityisesti zen-perinnettä kannattelee suuri kertomus, jossa kuvataan, miten Buddhan valaistumiskokemus on siirtynyt opettajalta oppilaalle jo kahden ja puolen tuhannen vuoden ajan ja tämä kokemus antaa myös opettajalle eräänlaisen ehdottoman auktoriteetin. Tämä kokemus sitten auktorisoidaan nk. ”dharman siirrossa”, joka on muodollinen seremonia, jossa dharman, siis Buddhan opin, opettajuus otetaan vastan

Tämä on hyvin, hyvin monimutkainen kuvio, jota en yritäkään avata tässä. Tähän kuvioon liittyy lännessä Brian Victorian kirjoittama kirja Zen at War ja sen aiheuttama keskustelu siitä, miten suuret japanilaiset valaistuneet mestarit toimivat toisessa maailmansodassa. Victoria osoittaa kirjassaan, miten monet valaistuneet mestarit kannattivat täydestä sydämestään japanilaista militarismia ja olivat omin käsin näyttämässä, miten vihollisen kaula katkaistaan ”tyhjällä mielellä”. Yksi johtopäätös, minkä eräs japanilainen nykyinen zen-mestari tästä touhusta on vetänyt, kiteytyy hänen sanontaansa: ”Todays enlightement is tomorrows mistake”.

Tämä lyhyenä johdantona ja mittakaavana. Mitä tällä valaistumisella buddhalaisessa perinteessä oikein tarkoitetaan? Jos joku kysyy sinulta – tai minulta – oletko valaistunut, mitä hän tarkoittaa? Ensinnäkin: ei ole olemassa mitään ”valaistumista” sinänsä. Ensiksi kysyjän pitäisi määritellä käsitteensä. ”Valaistuminen” on yleiskäsite kuten vaikkapa ”kahvi”. Ei ole mitään kahvia sinänsä. Jos kaksi kahvin juojaa keskustelee kysymyksestä, miltä kahvi maistuu, onko se kitkerää vai makeaa, ja toinen heistä tuntee vain espresson ja toinen sokerilla maustetun cappuccinon, niin he eivät keskustele samasta asiasta. Tai jos totean, että join kupin kahvia, en oikeastaan kerro paljonkaan siitä, mitä join, miltä juomani maistui. Sama pätee ”valaistumisen” käsitteeseen niin zen-perinteessä kuin buddhalaisessa perinteessä yleensä. Jos katsomme zen-perinnettä, sen kahdella koulukunnalla, Rinzailla ja Sotolla näyttää olevan hyvin erilaiset käsitykset tämän käsitteen luonteesta. Tai siis tarkemmin ottaen siitä, mihin kokemukseen sillä viitataan.

Käsitteenä ”valaistuminen” käyttää valon metaforaa. Kun avaamme tätä käsitettä, pitää kysyä, mihin tällä valon metaforalla viitataan, mikä on se, mikä valaisee. Yleinen käsitys lienee, että kyseessä on ymmärryksen valo. Selitän asiaa toisen metaforan avulla. Mikä on se, mitä pyrimme ymmärtämään, valaisemaan ymmärryksen valolla? Se on tietoisuutemme, sen rakenteet ja toimintatavat. Voimme kuvata tietoisuuttamme korkeana rakennuksena, jossa on yogacara-filosofian mukaan (johon zenkin nojaa) kahdeksan kerrosta. Nopeasti luetellen nämä kerrokset ovat seuraavat: näkö-, kuulo-, haju-, maku-, ja kosketustietoisuudet; mielteitä luova mieli kuudentena aistina; haluava, ehdollistettu ego-tietoisuus ja kahdeksantena ja pohjakerroksena perustatietoisuus tai varastotietoisuus, jota zen kutsuu Buddha-luonnoksemme.

Harjoittaessamme tietoisuuttamme, istumalla siis alas tyynyllemme tekemään zazeniä, otamme ikään kuin lampun käteemme ja ryhdymme tutustumaan tähän kahdeksankerroksiseen taloon. Se on huonosti valaistu ja täynnä pimeitä huoneita, joista emme erota yksityiskohtia. Etenemme harjoituksessamme kuitenkin systemaattisesti kerros kerrokselta, valaisemme jokaisen kerroksen jokaisen sopukan ja etenemme systemaattisesti kohti kellaria ja talon perustusta kohti ”Buddha-luontoamme”. Tätä voisi pitää Soto-koulukunnan näkemyksenä tai kuvauksena siitä, mitä kutsutaan ”mielen hiljaiseksi valaisemiseksi”. Rinzai-koulukunnalla on toinen näkemys. Oppilaita kehotetaan hyppäämään suoraan hissiin, painamaan pohjakerroksen nappulaa ja menemään suoraan alas kellariin. Usein kuitenkin näyttää käyvän niin, että hissi ei ole paikalla, oppilaat hyppäävät hissikuiluun ja pohjakosketus on aika rysäys … ja aika vähän ehditään nähdä matkalla alas. Tätä metaforaa voisi kehitellä moneen suuntaan, mutta jätän sen nyt tähän. Mutta joka tapauksessa jotakin tällaista valon metaforalla tavoitellaan. Tietoisuuden rakenteiden läpivalaisemista niin, että sen kaikki tasot, sen kaikki kerrokset tulevat läpikotaisin tutuiksi, ”ymmärryksen valon” valaisemiksi.

Omalta kohdaltani voin todeta, että mitä enemmän kuljen tässä talossa, mitä enemmän pyrin sitä valaisemaan, sitä enemmän löydän pimeitä nurkkia ja huoneita ja kokonaisia kerroksia, joiden valo on hyvin heikko. En siis ole kyennyt valaisemaan tätä koko taloa, en lähimainkaan, mutta koen olevani todella onnekas siitä, että olen onnistunut löytämään valon pisaroita.




  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post49

Lihan filosofi Rinzai Gigen

ZenPosted by Timo Klemola Thu, March 24, 2011 11:52:09

Aina silloin tällöin tulee mainittua Kiinassa 800-luvulla eli Tang-dynastian aikana vaikuttanut zen-munkki Linji tai japaniksi Rinzai, jonka nimi esiintyy oman zen-linjani nimessä. Kirjoitin edellisissä huomioissa pari huomiota filosofiasta, jota kutsuin ruumiittomaksi. Millaista sitten olisi filosofia, jossa liha on kohdallaan, jossa veri virtaa edelleen suonissa ja ruoka suolissa? Ei, en tarkoita tällä ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn filosofiaa, puhun nyt Rinzaista, tuosta 1200-vuotta sitten vaikuttaneesta zen-munkista. Hänen puheitaan ja tarinoita hänestä on säilynyt yhden ohuen kokoelman verran, joka on käännetty myös englanniksi. Yksi käännös on Irmgard Schloeglin The Zen Teaching of Rinzai. Kirja löytyy pdf-tiedostona netistäkin. Aloitin joskus tämän kirjan kääntämisen, mutta se jäi kesken. Tässä muutama ote. Heti alkuun ehkä kuuluisin:

***

Mestari istui korkealle tuolilleen ja sanoi: "Punaisessa lihakasassanne asustaa tosi ihminen, joka ei kuulu mihinkään luokkaan, ja joka lakkaamatta kulkee sisään ja ulos kasvojenne rei'istä. Te, jotka ette ole vielä todistaneet häntä, pitäkää varanne, pitäkää varanne."

Silloin yksi munkki astui esiin ja kysyi, millainen oli tämä todellinen ihminen, joka ei kuulu mihinkään luokkaan.

Mestari astui alas istuimeltaan, tarttui munkkia rinnuksista ja huusi: "Puhu! Puhu!"

Munkki epäröi.

Mestari sysäsi munkin pois ja sanoi: "Todellinen ihminen, joka ei kuulu mihinkään luokkaan - mikä paskatikku!"

Sitten hän palasi huoneeseensa.

***

Tien seuraajat, mieli on olio jolla ei ole muotoa mutta silti se täyttää kaikki kymmenen ilmansuuntaa. Silmässä sitä kutsutaan näkemiseksi, korvassa kuulemiseksi, nenässä haistamiseksi, suussa puhumiseksi, käsissä tarttumiseksi, jaloissa kävelemiseksi. Perustaltaan se on vain yksi valo, joka hajoaa kuudeksi aistiksi. Koska mieli on ei-olemassaoleva, olet vapaa siinä paikassa, missä olet. Miksi puhun näin? Siksi että näen, miten ryntäilette edestakaisin mieli kuohuksissa ja juututte vanhojen mestareiden virittämiin turhanpäiväisiin ansoihin. Tien seuraajat, omaksukaa minun asenteeni ja leikatkaa irti Sambhogakaya Buddhan ja Nirmanakaya Buddhan päät. He, jotka tyytyvät saavuttamaan vain Bodhisattvojen kymmenen tasoa, ovat kuin orjia. He, jotka ovat tyytyväisiä saavutettuaan universaalin ja ihmeellisen heräämisen, muistuttavat häpeäpaaluun ketjulla sidottuja vankeja. Pyhimyksiä ja erakkobuddhia voisi verrata sontaan käymälässä, heräämistä ja nirvanaa aasien liekapuuhun. Miksi näin? Teillä on vaikeuksia, koska ette ole vielä ymmärtäneet kolmen asamkhyeya kalpan tyhjyyttä.

Näin ei tee todellinen tien seuraaja, joka pyyhkii pois vanhan karmansa hyväksymällä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat. Hän antaa asioiden kulkea omalla painollaan. Hän pukeutuu niin kuin sopii, hän lähtee kun haluaa, jää jos siltä tuntuu. Koskaan hänen mieleensä ei tule etsiä buddhuutta. Miksikö? Eräs vanha mestari on sanonut näin: "Jos etsit Buddhaa tahtosi avulla, hänestä tulee syntymän ja kuoleman suuri ennusmerkki.

***

Kunnianarvoisat kuulijat, käyttäytykää niin kuin normaalisti käyttäydytte ja pidättäytykää harhakuvitelmista. Aina löytyy joku kaljupää, joka ei osaa erottaa oikeaa väärästä. He kuvittelevat näkevänsä jumalia ja paholaisia; osoittavat joskus itään, joskus länteen; puhuvat mielellään kauniista säästä tai sadeilmoista. Jonakin päivänä he joutuvat kohtaamaan Yaman (kuoleman tuomarin), maksamaan velkansa ja nielemään punahehkuisia rautapalloja. Te olette hyvien perheiden poikia ja tyttäriä, älkää te takertuko heidän ketuntemppuihinsa ja menettäkö järkeänne. Sokeat tyhmyrit! Varmasti koittaa aika, jolloin joudutte maksamaan ylöspitonne.

***

Arvoisat Tien seuraajat, mikä on se Dharma, josta minä puhun? Minä puhun mielen perustasta (mielen maa), siitä joka kykenee tunkeutumaan yhtä hyvin maalliseen kuin pyhään, puhtaaseen ja epäpuhtaaseen, absoluuttiseen totuuteen ja suhteelliseen totuuteen. Olennaista on kuitenkin, että ette tee sellaisia erotteluita kuten maallinen ja pyhä, puhdas ja epäpuhdas, absoluuttinen ja suhteellinen totuus ja sitten kuvittele, että nimeämällä ne tuntisitte ne. Ihminen ei voi tuntea sitä, mikä on absoluuttista mikä suhteellista totuutta, maallista tai pyhää, vain nimen perusteella. Tien seuraajat! Ymmärtäkää tämä ja käyttäkää tätä, mutta älkää antako tällaisia nimiä. Kutsun tätä "salaperäiseksi periaatteeksi".

***

Tien seuraajat, älkää antako vanhojen mestareiden huijata itseänne, heidän, jotka joka paikassa julistavat: "Minä tunnen zenin, minä ymmärrän Tien." Sanat virtaavat heidän suustaan kuin vuoristopurot. Kaikki tämä on vain helvetillistä karmaa synnyttävää toimintaa. Todellinen Tien opiskelija ei etsi maailmasta vikoja. Hän pyrkii näkemään selkeästi - heti, hukkaamatta aikaa. Täydellisesti selkeä näkemys - siinä kaikki. Muuta ei ole.

***

… Puhuu kuin Yrjö Kallinen!!

  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post48

Pari huomiota maailmasta "lihana"

ZenPosted by Timo Klemola Fri, December 10, 2010 15:16:21

Monet antiikin filosofit pyrkivät Hadot’n mukaan ymmärtämään paikkansa kosmoksessa tekemällä harjoituksia, joissa itse laajennetaan koko maailmankaikkeuteen. Kyseessä oli sama pyrkimys, mikä mystiikan perinteessä yleensäkin: minän ja maailman eron tutkiminen ja tämän eron kadottaminen pudottamalla pois se ego, se minä, joka tämän eron tekee. Näin filosofi saattoi kokea paikkansa kosmoksessa, ei vain sen osanan, vaan itse kosmoksena, eräänlaisena mikrokosmoksena makrokosmoksessa.

Tämä ihmisen ja maailman samuuden teema kulkee vahvana juonteena läpi eurooppalaisen mystiikan perinteen, mutta myös kiinalaisen ja intialaisen. Enkä tässä tarkoita pelkästään filosofista tai uskonnollista mystiikkaa, onhan olemassa myös vahvaa, profaania luontomystiikkaa. Zen-perinteessä puhutaan Dharmakayasta, Buddhan ruumiista tai kehosta.  Dharma on monimutkainen käsite, jolla voidaan viitata Buddhan oppiin, totuuteen, mutta myös kaikkiin olioihin. Kaya tarkoittaa kehoa. Yksi tulkinta Dharmakayalle on, miten kaikki oliot ovat yhtä ja samaa Buddhan kehoa.

Rinzai-zenissä tietoisuuden tutkiminen aloitetaan keskittymällä hengitykseen aluksi sitä laskemalla. Ehkä sitten noin vuoden kuluttua oppilas saa opettajaltaan ensimmäinen koanin, eräänlaisen temaattisen harjoittamisen kohteen. Koanit voidaan jakaa erilaisiin luokkiin. [ Ks. esim. Sasaki, Miura: Zen Koan.] Ensimmäinen koanien luokka on nk. Dharmakaya-koanit. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden koanien tarkoituksena on saattaa oppilas kokemukseen, jossa hän saa ainakin jonkinlaisen kokemuksen, ainakin välähdyksen tästä Dharmakayan todellisuudesta, siitä miten kaikki todellisuus on yhtä ruumista, yhtä lihaa.

Tässä tekee mieli käyttää tätä Merleau-Pontyn käsitettä: liha. Siinä on jotakin puhuttelevaa. Jos sanon, että kaikki on tätä samaa lihaa kuin oma lihani, siinä on henkilökohtaisen kokemuksen sävy, tietoisuuden sävy. Niin tietysti pitääkin olla. Tähän lihan kokemiseen Dharmakaya –koanit tähtäävät. Tämä liha on jotakin, joka on minua, mutta se on samalla jotakin joka on myös sinua ja meitä. Tässä lihassa olemme kaikki yhtä. Vaikka olen viitannut mystiikkaan, tätä kokemusta ei pidä liiaksi mystifioida. Käsitteet ovat vaarallisia erityisesti tässä mielessä: ne näyttävät helposti normaalin outona, tekevät salaperäiseksi sen, mikä on tässä ja nyt, lähimpänä meitä, omassa lihassamme.

Juoksin eilen pakkasessa vastatuuleen. Silmät lainehtivat. Tämän veden läpi katsoessa maisema heilui puolelta toiselle, askelten tahdissa, maailma keinui. Huimaa …



  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post37

Sinitiaista katsellessa

ZenPosted by Timo Klemola Thu, December 09, 2010 11:00:05

Pierre Hadot’n kirja ”Mitä on antiikin filosofia” lopulta lopussa. Lukiessani kirjaa mietin koko ajan, miten lähellä antiikin filosofia on ollut buddhalaista ajattelua. Miltei kaikki ”henkiset harjoitukset”, mitä Hadot kuvaa kirjassaan antiikissa harjoitetun, löytyvät myös buddhalaisesta perinteestä – edelleen elävinä tosin. Toinen ajatus, mikä lukiessa koko ajan tulee mieleen on, miten kauaksi akateeminen filosofia on ajautunut siitä, miten filosofia on antiikissa ymmärretty. Hadot tosin kuvaa kirjassaan myös niitä pieniä juonteita, joissa alkuperäinen ajatus filosofiasta on elänyt meidän päiviimme asti.

Me lähdemme tekstistä, puhumme filosofiasta ja kommentoimme ja tutkimme vanhoja tekstejä. Hadot osoittaa, miten tämä tekstien kommentointi tuli tavaksi filosofiassa jo hellenistisellä ajalla. Mutta silloinkaan ajattelua ei tehty vain ajattelun vuoksi, vaan lähtökohtana oli elämäntavan valinta ja filosofian harjoittaminen, johon tekstit viittasivat.

Antiikissa filosofian harjoittamisessa oli vielä neljä selkeää ja toisiinsa liittyvää tasoa, jotka edelleen ovat elinvoimaisia esimerkiksi buddhalaisessa filosofiassa. (1) Aluksi piti tehdä eksistentiaalinen valinta ryhtyä harjoittamaan filosofiaa. Motiivina tähän oli halu kasvattaa itseään, jonkinlainen pyrkimys kohti itsensä tuntemista ja erityisesti: itsensä muuttamista. Tässä tilanteessa tuleva filosofi saattoi kierrellä ja kuunnella eri filosofikoulujen opettajia ja verrata heidän sanomaansa ja valita itselleen läheisin näkökulma. (2) Valittuaan koulun oppilas pääsi sisään eräänlaiseen harjoitusohjelmaan. Hadot’n kirjassa pääasiassa keskitytään näiden harjoitusohjelmien kuvaamiseen: oli omantunnon tutkiskelua, kuoleman kohtaamisen harjoittelua, itsen laajentamista maailmankaikkeuteen, avaruudellisen näkökulman ottamista jne. Keskeistä opetuksessa oli myös dialogi, argumenttien ja vasta-argumenttien esittäminen. Useissa kouluissa keskeiset opetukset oli kiteytetty aforistisiksi lauseiksi, jotka oli helppo muistaa ja opetella ulkoa. Näitä lauseita myös mietiskeltiin tavalla, joka on nykyään tuttu esimerkiksi zenin koan-harjoituksista.

Harjoitukset johtivat oppilasta syventyvään (3) kokemukseen koulun perusopetuksista. Vasta tämän jälkeen tulee kuvaan (4) teksti ja puhe. Se on silloin tämän kokemuksen ilmaisua, filosofista diskurssia, joka perustuu eksistentiaaliseen elämänvalintaan, saa substanssinsa harjoitusten syventämästä kokemuksesta ja pyrkii ilmaisemaan ja selkeyttämään tätä koko prosessia.

Missä menemme nyt? Tuleva filosofian opiskelija saattaa kyllä olla eksistentiaalisen valinnan edessä, toivoa jopa siihen apua yliopistofilosofiasta, mutta mitä hän yliopistossa kohtaa: pelkän filosofisen puheen. Niin kuin kerran eräs filosofian professori totesi uusille opiskelijoille: ”Me emme tutki täällä hyvää elämää, vaan hyvän elämän käsitettä.” Tähän on tietysti monet historialliset syynsä, joita Hadot myös lyhyesti kirjassaan käsittelee. Keskiajalla filosofia ajautui teologian palvelukseen, myöhemmin tieteen. Toimiessaan tieteen palvelijana filosofia ei jätä paljoa sijaa filosofin eksistentiaalisille valinnoille – ainakin jos haluaa filosofiallaan elää.

No … onhan toki edelleen filosofeja, jotka tekevät näitä valintoja, mutta he miltei poikkeuksetta joutuvat valitsemaan elämän yliopistojen ulkopuolella.

Tällaisia mietteitä nyt … omia valintoja pohdiskellessa. – Pakkanen on lauhtunut ja lintulaudalla on hiljaista, päivystämässä vain yksi sinitiainen.




  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post36
Next »