Huomioita

Huomioita

Samaanien matkassa 2

MuutPosted by Timo Klemola Wed, July 26, 2017 20:24:17

Istuin Sajoksen pääsisäänkäyntiä vastapäätä olevalla punaisella sohvalla odottelemassa Snuupia. Istuin siinä kaksi tuntia ja annoin ajan vain olla. Kiertelin käytäviä, kurkistin parlamenttisaliin, missä saamelaiskäräjät pitävät istuntojaan, kävin kahvilla ravintola Gallassa ja palasin aina punaiselle sohvalle. Annoin Sajoksen puhua ja yritin kuunnella, mitä se halusi kertoa. Olin saanut matkalla Pentikäisen kirjan luettua ja johdannon Snuupilta Luostolla käteeni saamasta Anna-Leena Siikalan kirjasta ”Suomalainen samanismi”. Yhdellä arkkitehtitutullani on tapana istua paikoissa ja aistia istumalla paikallaan, mitä paikka kertoo. Hän istuu zazenissä, itse en tuossa sohvalla istuessani kehdannut vääntää jalkojani ristiin.

Täytyy sanoa, että samanismia käsittelevät kirjat ja keskustelut Snuupin kanssa olivat avanneet mieltäni sellaiseen suuntaan, että siinä istuessani aloin enemmän ja enemmän ymmärtää tätä rakennusta. Saamelaisten kulttuurikeskuksena arkkitehdit olivat halunneet rakentaa siihen sisään kokonaisen maailmankuvan. En pysty kaikkea siitä kuvaamaan sanoin, mutta jotakin pystyn. Rakennus ei vain symbolisesti viitannut samanistiseen maailmankuvaan, vaan se oli itse konkreettisesti sen osa. Monet rakennuksen osat ja sen tilat avautuivat kohti ympäröivää luontoa tavalla, joka häivytti rakennuksen ja luonnon rajan. Sen tekivät koko seinän korkuiset ikkunat, rakennuksen puinen materiaali, sen jylhät, kattoa kannattelevat puupalkit, jotka joistakin kulmista näyttivät sulautuvat ympäröivään mäntymetsään. Tämä rakennus ei halunnut eroon luonnosta vaan halusi näyttää, että mitään eroa tai rajaa ei ole.

Pentikäisen kirjasta olin oppinut, että Siperian samaaneille kaikki luonto on pyhää ja että ihmisen ja luonnon tai ihmisen ja eläimen ero on kuin veteen piirretty viiva. Pentikäinen kirjoitti, miten samaani ei taita puun elävää oksaa eikä kaiva kuoppaa maahan. Polttopuuna voi käyttää keloa. Samaanille ei ole eroa sillä, onko luonto eläinluontoa vai kasviluontoa, kaikki luonto on pyhää ja me olemme luonnon vieraita. Suomenkin kielessä riistaa ja kalaa pyydetään, sitä ei oteta.

Istuessani Sajoksen pääaulan sohvalla tunsin istuvani keskellä metsää. Erityisen vaikuttava oli parlamenttisalin seinään rakennettu kaarevalla lasilla verhottu syvennys, jossa riippui Nils-Aslak Valkeapään taideteos. Taideteos kuvasi samaanin kolmetasoista maailmaa samaanirummun symboliikalla. Siinä oli siis kuvattu ylinen, keskinen ja alinen, kolme maailmaa tai tasoa, missä samaani kykenee transsissa kulkemaan. Mutta tämä teos ei ollut syvennyksen vaikuttavin kohta vaan se tapa, miten syvennystä peittävä lasi heijasti metsän ikään kuin keskelle rakennusta. Tämä arkkitehtoninen ratkaisu konkreettisesti siirsi metsän rakennuksen keskelle. Männyt näyttivät oikeasti kasvavan keskellä parlamenttisalia. Käänsi katseensa rakennuksen takapihalle tai sen keskelle, katse tavoitti samat männyt. Ehkä juuri tämä rakennuksen kohta halusi selkeämmin sanoa: ei eroa, ei rajaa, olemme samaa puuta.

Sama sanoma välittyi rakennuksen joka kohdassa, jopa vessassa. Kun astuin vessaan, suorastaan hämmennyin lattiasta kattoon ulottuvan ikkunan koosta, josta avautuvan maiseman keskellä seisoi jykevä mänty. Koko rakennus huokui viestiä, missä ihminen ei ole eri kuin luonto, missä arki ei ole eri kuin pyhä. Kahvion ulkoterassia reunustivat kattoon asti ulottuvat puiset palkit, mutta siellä niiden välistä puuttuivat lasit. Tämä aiheutti sen, että ympäristössä laiduntavat porot eksyivät joskus kahvion terassille. Rakennuksen takana varvikko ulottui käytännössä rakennuksen perustukseen asti. Rakennusvaiheessakaan ympäröivää luontoa ei ole haluttu turhan laajasti tuhota.

Samaanirummun symboliikkaa löytyi myös rakennuksen muodoista. Sekä parlamenttisali että rakennuksen iso pääsali oli rakennettu samaanirummun ovaaliin muotoon. Pääsisäänkäynnin oven yläpuolen kattoon asti ulottuvassa ikkunassa oli kelottuneen männyn kuvio, joka muuttui valon määrän mukaan. Kun sitä katsoi pitkään, männyn oksa näytti välillä poron sarvelta ja ainakin minulle sekin kertoi samaa kuin koko rakennus: oli mänty, poro tai ihminen, kaikki ovat samaa lihaa, samaa puuta.






  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post233

Samaanien matkassa 1

MuutPosted by Timo Klemola Tue, July 25, 2017 11:20:33

Sain soiton joskus puoli vuotta sitten luostolaiselta ystävältäni Kari ”Snuupi” Sunnelalta, että hän oli hankkinut tutkimusluvan uskontotieteen emeritus professorin Juha Pentikäisen arkistoon, jota säilytetään Inarin saamelaiskulttuurikeskuksessa Sajoksessa. Hän oli myös soittanut Pentikäiselle ja ja he olivat keskusteleet pitkään samanismista ja erityisesti samanistisesta liikkeestä tai liikekielestä. Pentikäinen paljon samaaneja tutkineena ja useiden Siperiaan suuntautuneiden kenttätutkimusmatkojensa seurauksena tunsi hyvin samaanikulttuurin, heidän rituaalinsa ja maailmankuvansa, mutta liikkeen tai liikekielen näkökulma oli hänellekin uusi. Hän kertoi Snuupille, että hänen Inariin sijoitetussa arkistossaan on satoja tunteja videoita ja filmimateriaalia samanistisista rituaaleista ja että arkistot ovat vapaasti tutkijoiden käytössä. Että ei muuta kuin arkistoja kaivelemaan.

Snuupi tarttui tapansa mukaan tuumasta toimeen ja jätti tutkimuslupahakemuksen. Kun hän soitti minulle, hänelle oli tullut juuri tieto, että lupa-asiat ovat kunnossa. En voinut olla sanomatta, että minä haluan tähän projektiin myös mukaan. Samanismi on erityisesti pohjoisen kansojen luonnonuskonto, jota katsotaan harjoitetun jostain kivikauden hämärästä aina tähän päivään asti. Kivikautisten kalliomaalausten katsotaan edustavan samanistisista maailmankuvaa. Lapin noidat ovat edustaneet lappilaista samanismia ja jotkut tukijat katsovat kalevalaisen runoperinteen kertovan vanhasta suomalaisesta samaanikulttuurista.

Snuupi on ikänsä ollut kiinnostunut samanismista eräänlaisena esittävän taiteen alkumuotona. Hän on itse sirkustaiteilija ja –opettaja, stunt-näyttelijä, ohjelmapalveluyrittäjä ym. Omissa tuli- ynnä muissa esityksissään hän on yhdistellyt erilaisia liike-elementtejä aina Shaolin-pohjaisista kamppailutaidoista samanistiseen liikkeeseen. Ehkä voi sanoa, että hän muutti aikanaan Lappiinkin etsiessään omalle liikkeelleen samanistisia alkujuuria. Ja nyt oli tilaisuus päästä todella alkujuurille, tosin videoiden välityksellä, mutta se ei ollut vähän.

Itse innostuin asiasta heti, koska samanistinen liike on tavallaan myös eräänlainen alkuliike, missä tanssi ja muu esittävä taide on saanut ensi-ilmauksensa. Kiinalaisessa kamppailuperinteessä on monia samanistisia elementtejä, mutta erityisesti mielikuvien käyttö ja samaistuminen eläimiin ja niiden liikkeisiin yi quanin taidossa on minulle erityisen läheinen ja kiinnostava. Yi quanin eläintansseja ei minusta voi loppuun asti ymmärtää, jos ei ymmärrä samanistista maailmankuvaa ja ihmisen ja eläimen yhteyttä tai samuutta tässä maailmankuvassa. Itseäni tietysti kiinnosti samaanin liike ja maailmankuva myös liikkeen ja kehollisuuden filosofian kannalta yleisemminkin.

Saimme sovitettua heinäkuulle pari päivää, jonka voisimme sitten yhdessä istua Sajoksen arkistoissa Pentikäisen videoiden ääressä. Parissa päivässä ei paljoa ehtisi, mutta nyt voisi saada ainakin jonkinlaisen alustavan kuvan siitä, mitä arkistot sisältävät. Valmistauduin matkaan hankkimalla Pentikäisen kirjan ”Samaanit. Pohjoisen kansojen elämäntaistelu.” (Helsinki 2006, 3. p.) Sitä sitten lueskelin auton takapenkillä, kun suuntasimme perheen kanssa auton nokan kohti pohjoista. Päätimme suhtautua projektiin avoimella mielellä ja katsoa rauhassa, mitä siitä jäisi käteen. Snuupin mielessä liikkui luultavasti jokin taiteellinen projekti, johon arkistoista voisi saada ideoita jonkinlaiseen ”autenttiseen samaaniliikkeeseen”, itse ajattelin, että tämä matka aivan varmasti syventäisi ymmärrystäni samanismista, saamelaisuudesta ja ehkä myös suomalaisuuden juurista. Esiin ehkä nousisi myös jonkinlainen ”alkuperäinen liike”, josta voisi olla jopa hyötyä ja iloa asahin liikkeen kehittämisen kannalta.

[Kuva matkalta Oulun Nallikarilta.]







  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post232

Pari huomiota oravista

MuutPosted by Timo Klemola Sun, April 10, 2011 17:49:48

Oravat ovat sympaattisia eläimiä. Niiden nopeus on huimaava. Ehkä parhaiten sen huomaa, kun yrittää kuvata niitä. Ja niiden kynnet ovat neulanterävät. Tiedän sen kokemuksesta. Olen antanut Kurren juosta paitani alla. Meillä oli lapsena kesy orava yhden kesän ajan. Sen nimi oli ”Kurre” - tietysti. Veljeni haki sen pesästä, kiipesi suureen kuuseen, työnsi poikasen povitaskuunsa ja toi sen kotiin. Se kesyyntyi parissa päivässä. Muistan että se joi maitoa kissojen kanssa samalta lautaselta. Kissatkin olivat ehkä pentuja, kun nekin tottuivat nopeasti oravaan samalla ruokakupilla. Kurre vietti aikaansa kiipeillen keittiön verhoissa. Sisätiloissa oravan nopeudesta saa parhaan kuvan, ulkona mittakaava häivyttää sitä. Keittiömme, maalaistalon keittiö kun oli, ei ollut ihan pieni, mutta salamanopeasti Kurre saattoi juosta verhot ylös ja alas, siitä jokun hartian kautta uunin pangolle, siis varmaan sekunnissa.

Kun kesä kääntyi syksyksi, Kurre häipyi. Varmaan keittiön verhoissa kiipeillessään se oli tehnyt havainnon toisesta oravasta kuusen oksalla piha-aitan takana ja ruvennut epäilemään omaa vapauttaan. Äidillä oli tapana ulkoiluttaa Kurrea salaa pihan lehtikuusessa. Kun me olimme koulussa, äiti vei sen puun rungolle ja antoi sen aina maistaa vähän vapautta. Kurre tunsi nimensä ja tuli aina luokse, kun sitä kutsui huutamalla ”kurre … kurre … kurre” hyvin nopeassa tahdissa. Niin se teki yleensä. Sitten kerran eräänä kauniina päivänä kävi niin, että Kurre kiipesi korkealle lehtikuuseen, huomasi toisen puun oksan lähellä, hyppäsi siihen, huomasi aitan katon, hyppäsi siihen, katsoi harjalla taakseen ja jatkoi matkaansa lähimetsään. Äitini ”kurre … kurre … kurre” –huudot kaikuivat kuuroille korville. No, ehkä sen olikin jo korkea aika lähteä, olihan se ollut meillä vieraana jo jonkin kuukauden. Varmaan se oli suunnitellutkin sitä. Mutta ei häipynyt heti ekasta tilaisuudesta. Halusi odottaa oikeaa hetkeä.

Tarinalla on vielä jatko, jota en tarkasti muista. Muistan vain, että löysimme Kurren vielä muutaman viikon päästä. Katselimme olohuoneen ikkunasta ulos kauas metsään, jossa huomasimme oravan. Veljeni meni katsomaan sitä ja se sattui olemaan Kurre. Se ei paennut vaan tuli edelleen kutsusta luokse. Veljeni toi sen kotiimme ja Kurre viipyi meillä vielä jonkin ajan, kunne se toisti vanhan temppunsa. Eihän äitini voinut olla sitä ulkoiluttamatta!

Tämä kurre ei ole ihan niin kesy. Kameran linssin läpi se kyllä näyttää ihan meidän "Kurrelta". Kyllä oravat osaavat olla sitten samannäköisiä!





  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post52

Uusi alku

MuutPosted by Timo Klemola Thu, September 24, 2009 10:08:11

Tervetuloa blogiini. Tämä yrittää olla uusi alku Zenshindojon Huomioille, joita taisin kirjoittaa seitsemän vuotta.  Teen tässä blogissani enemmän tai vähemmän lyhyitä huomioita asioista, joita opetan ja joita seuraan. Koska työn alla on myös pari kirjaa, tämä blogin kirjoittaminen pitää kynän terävänä. Aloin kirjoittaa kirjaa tietoisuustaidoista vuoden alussa. Jouduin lopettamaan aika nopeasti, kun kirjan muoto ja tyyli ei alkanut hahmottua.  Nyt ajatukset tässä suhteessa alkavat selkeytyä luettuani Luc Ferryn kirjan Opi elämään. Kirjahan on yhdenlainen länsimaisen aatehistorian esittely antiikista nykyaikaan. Mutta kirjan tyyli on aivan loistava. Ehkä siksi että Ferry kertoo kirjoittaneensa kirjan lapsille ja heidän vanhemmilleen pitämiensä luentojen pohjalta. Juuri näin pitää filosofiasta voida puhua ja kirjoittaa ... niin että kaikki ymmärtävät. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos ajatusta ei voi sanoa niin, että kuka tahansa sen ymmärtää, niin puhujan/kirjoittajan on syytä selkeyttää ajatteluaan.

No ... tästä lähtevät huomiot.


  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post0
« Previous