Huomioita

Huomioita

Näin pidät "mindfulness ja valokuvaus" -kurssin

ValokuvausPosted by Timo Klemola Thu, September 01, 2016 11:19:43

Lyhyt huomio valokuvauksesta ja mindfulnessista

Kaikki on nyt mindfulnessia. Ymmärrän tämän. Ja myös sen, että markkinoinnissa on tärkeää käyttää tätä sanaa. Viimeisessä Kamera-lehdessä oli artikkeli ”voimauttavan valokuvan menetelmästä”, joka tottakai on myös ”kuvaamisen mindfulnessia”. Lehdessä todetaan näin: ”Voimauttavan valokuvan menetelmään käyvät kaikki kamerat, mutta kuvaus tapahtuu kuin filmille: lopputulosta ei katsota kuvaustilanteessa vaan keskitytään vuorovaikutukseen. Kuvaamisen mindfulnessia: hitaammin, merkityksellisemmin, läsnä olevammin. Tekniikka ei saa mennä yhteyden edelle.”

Tämä on kyllä ihan hyvä kuvaus kuvaamisesta, mutta sitä en allekirjoita, että digikuvaus olisi muuttanut kuvaamisen tapahtuman vähemmän keskittymistä ja vuorovaikutusta vaativaksi ja että olisi jokin vanhanaikainen filmikameramainen kuvaustapa, joka olisi enemmän ”mindfull”. Kyllä aikaisemminkin kuvia vain näppäiltiin. Se, että voi katsoa kuvaa myös heti, mahdollistaa uusia vuorovaikutuksen muotoja. Kuvaa voi katsoa yhdessä ja miettiä, miltä rajaus näyttää, miltä tausta näyttää, miltä kuvan tunnelma näyttää jne. Kuvattaessa filmille eivät kuvaaja ja kuvattava katso jatkuvasti toisiaan silmiin ja ole toisilleen erilailla läsnä kuin kuvattaessa digillä. Mutta ehkä tässä on ajatus, että vuorovaikutus kameran digikuvan kanssa on jollain tapaa huonompi asia kuin vuorovaikutus tilanteessa, jossa katsomme heinäseivästä. Huomion suuntaamisen ja oikean tarkkaavaisuuden kannalta tilanne on kuitenkin sama, vain kohde on eri. Voin tehdä kummatkin asiat samalla tarkkaavaisuudella ja samalla vuorovaikutuksella kaikkien läsnäolevien kanssa.

Anna tässä ilmaisen vinkin, miten voisi järjestää päivän parin ”tietoisuustaidot ja valokuvaus” –kurssin. Saa vapaasti toteuttaa. Tai taidan toteuttaa itse:

OHJELMA:

Aloitetaan puolen tunnin asahi-harjoituksella.

Sitten seuraa 2x30 min zazen tyynyllä. Omat tyynyt ja alustat mukaan.

Luento ”Tyhjyyden estetiikka, estetiikan tyhjyys.”

Kuvausharjoitus 1: Etsi kuva portaikon vessasta.

Ruokatauko

Zazen, 2 x 30 min

Kuvausharjoitus 2: Etsi kuva tehtaan sisäpihalta.

Kuvausharjoitus 3: Etsi kuva harjulta.

Kahvitauko

Zazen 2x30 min

Kuvankäsittelyn perussäädöt. Omien kuvien säätäminen ja printtaaminen. Kiinitetään kuvat työhuoneen seinälle.

Näyttelyn avajais- ja päättäjäisseremonia. Kuohuviini.

30 min zazen ja päivän lopetus.


No, taisi tulla pitkä päivä. Samaa ohjelmaa voi ja saa soveltaa muissakin "mindfulness ja jokin" -kursseissa. Toimii.








  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post192

Zen ja valokuvaamisen taito 19

ValokuvausPosted by Timo Klemola Thu, June 11, 2015 16:15:03

19. Tietämättömyyden taito

Maailman katsominen ei ole sen ymmärtämistä. Se on ihmettelyä. Ymmärtäminen tulee myöhemmin. Kun ymmärrät tämän, voit antautua tietämättömyyden taidolle. Ennen tietämisen vaatimuksesta luopumista pelkkä näkeminen voi olla mahdotonta tai ainakin se on vaikeaa. Kun luovut tietämisen pakosta, et enää aina kysy, miksi tai mikä tämä on. Sen jälkeen maailmaa on helpompi katsoa salaisuutena, joka ei koskaan voi paljastua meille täysin.

Dersu näki ihmisiä kaikkialla. Suomen kielen sanan ”ihminen” etymologiasta ei ole yksimielisyyttä. Nykysuomen etymologinen sanakirja esittää sanan alkuperän mahdollisuuksiksi myös sanat ”ilma” tai ”ihme”. On hienoa ajatella, että suomen kielen ihmistä kuvaava sana perustuisi ihmeeseen. Silloin Dersunkin ajattelu tulee lähelle ja ymmärrettäväksi. Luonnossa elävälle ihmiselle maailma on samaa ihmettä, kuin ihminen on itselleen.

Zen-harjoituksessa emme pyri ymmärtämään tätä ihmettä vaan elämään sitä. Jos haluamme ymmärtää iloa, meidän on naurettava, jos haluamme ymmärtää surua, meidän on surtava. Ymmärrämme elämää vain elämällä, kuolemaa vain kuolemalla. Jos meidän on nälkä, meidän ei tule syödä ruokalistaa, niin kuin zen-opettajat joskus toteavat.

Onneksi kuva on kuva eikä sana. Sana on välttämättä symboli, kuva ei. Varsinkaan tietoisuuden itsensä valottama kuva. Tosin, on kyllä todettava, että sanatkin voivat olla piilossa samassa paikassa, missä kuvat asuvat. Silloin sanatkin voivat piirtää kuvan. Tällaista sanojen piirtämää kuvaa kutsutaan runoksi.

Ehkä tämän lopetukseksi sopisi Mumonkanin yhdeksästoista koan, jonka nimi on ”Tie on jokapäiväinen elämä”. Se kuuluu näin:

Joshu kysyi Nansenilta: "Mikä on tie?" Nansen sanoi: "Jokapäiväinen elämä on tie." Joshu kysyi: "Voiko sitä opiskella?" Nansen sanoi: "Jos yrität opiskella sitä, olet jo astunut harhaan." Joshu kysyi: "Jos en opiskele, miten voin tietää, että se on tie?" Nansen sanoi: "Tie ei kuulu havaittavaan tai ei-havaittavaan maailmaan. Tieto on harhaa ja ei-tiedossa ei ole mieltä. Jos haluat astua todelliselle tielle, joka on kaiken epäilyn tuolla puolen, tee itsestäsi vapaa kuin taivaan lintu. Älä nimitä sitä hyväksi tai pahaksi." Näistä sanoista Joshu valaistui.

Mumonin kommentti: Kun Joshu kysyi kysymyksensä, Nansen sulatti hänen jäätyneet epäilynsä hetkessä. Luulenpa silti, että Joshu ei päässyt samalle tasolle Nansenin kanssa. Hänen piti opiskella vielä kolmekymmentä vuotta.

Kevään sadat kukat, syksyn täysikuu.
Kesän virkistävä tuuli, talven lumi.
Heitä tarpeettomat asiat mielestäsi ja nauti jokaisesta vuodenajasta.





  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post146

Zen ja valokuvaamisen taito 18

ValokuvausPosted by Timo Klemola Fri, June 05, 2015 12:48:20

18. Vielä lyhyt huomautus mielen valotuksesta

Haluan palata vielä ajatukseen siitä, että tietoisuutemmekin on valo, joka valaisee maailman. Kun otamme kuvan, tietoisuutemme on valottanut kuvan ensin. Olemme havainneet sen. Mutta on kaksi maailmaa, joista toisen voi valottaa kennolle, toista ei. On tärkeää havaita ulkoinen maailma sellaisena kuin se on. Sieltä voi löytää kuvan, mikä astuu esiin, kun vain jaksamme odottaa. Mutta voimme suunnata myös tietoisuuden valotuksen sitä itseään kohti. Voimme pyrkiä havaitsemaan oman mielemme sellaisena kuin se on. Tämä valotus on vaikeampi tehdä ja kuva, minkä se paljastaa, on vaikeampi löytää. Se on kuva itsestämme ilman mitään peittoja, ilman mitään naamioita, ehdollistumia. Zenissä sitä kutsutaan ”todelliseksi itseksi”, ”ihmisen todelliseksi luonnoksi”, ”Buddha-luonnoksi”.

Zen-harjoitus perustuu tällaiseen kaksoisvalotuksen ajatukseen. On valaistava ulkoinen maailma, mutta myös sisäinen. Jos onnistumme valaisemaan oman mielemme maiseman, kuva, jonka ulkoinen maailma sitten paljastaa, muuttuu. Ulkoinen maailmakin paljastuu mielen maisemaksi. Kun otat kuvan ja ylivalotat sen, sen vaaleat kohdat palavat puhki. Sävyt katoavat ja jäljelle jää pelkkä valkoinen pinta. Mielen tutkiminen ja sen valottaminen on eräällä tavalla mielen maiseman ylivalottamista. Harjoituksessa tietoisuuden valo suunnataan sitä itseään kohti niin voimakkaasti, niin ankarasti, että se aiheuttaa eräänlaisen mielen ylivalottumisen. Sen muodot tulevat esiin, mutta hiljalleen ne palavat puhki kuin ylivalottunut valokuva. Lopulta mitään ei jää jäljelle, vain valkoinen tausta, joka on tyhjä muodoista. Siis Hisamatsun ”muodoton itse”, joka on tietoinen itsestään.

Kun näin läpivalaistu mieli etsii kuvaa maailmasta, se etsii kuvaa itsestään. Aina löytäessään kuvan, se löytää myös itsensä. Tässä mielessä kuva ulkoisesta maailmasta on samalla kuva myös sisäisestä maailmasta.

Kun Dersu Uzala, Akira Kurosawan filmin päähenkilö, kulkee luonnossa ja kohtaa eläimiä, hän kutsuu niitä aina ihmisiksi. Katsellessaan suden jälkiä lumessa, hän toteaa, että ihminen on mennyt tästä. Luonnonvoimat ovat hänelle myös ihmisiä. ”Tuli vihainen, metsä palaa monta päivää. Tuli vihainen … pelottavaa. Vesi vihastuu … pelottavaa. Tuuli vihastuu … pelottavaa. Tuli, vesi tuuli … kolme voimakasta ihmistä”, hän toteaa. Kun Arseniev meinaa ampua karhun, Dersu huudahtaa: ”Älä ammu, minulle ovat ihmisiä!”

Aivan. Dersu on zen-mestari, joka ei tee eroja. Ei ulkoiseen ja sisäiseen, ei minuun ja maailmaan. Hän on zen-kuvaaja, joka ei tarvitse kameraa. Hän tuskin on kameraa nähnytkään.





  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post145

Zen ja valokuvaamisen taito 17

ValokuvausPosted by Timo Klemola Fri, May 22, 2015 18:27:01

17. Valkoinen taide

Ei tarvitse kuin avata televisio uutisten aikaan, niin näkee hyvin, missä kehityksensä vaiheessa ihmiskunta on menossa. Fb:nkin avaaminen riittää. Minä en ainakaan tarvitse taidetta näyttämään tuota samaa. Tällaisessa maailmassa on isompi tarve valkoiselle taiteelle, jonka tarkoituksena on saada katsoja kohottumaan jokapäiväisyyden yli, ja vasta sitten hitaasti laskemaan jälleen jalkansa maan pinnalle. Muistan hyvin tällaisen kokemuksen, kun joskus parikymmentä vuotta sitten itselläni oli tilaisuus katsoa japanilaisen Sankai Juku buto-ryhmän esitys Kuopiossa. Muistan vieläkin, kun esitys oli loppu, miten kävellessäni pois salista jollain omalaatuisella tavalla tunsin itseni kohonneeksi ja henkistyneeni. Se oli tunne, jota en pysty kuvailemaan tarkasti sanoin. Jonkinlaista kohottumista se kuitenkin oli.

Sankai Jukun esitys oli ”valkoista butoa”, valkoista taidetta. Valkoinen taide, niin kuin sen itse ymmärrän, pyrkii eheyttämään katsojaa, ei rikkomaan. Miksi rikkoa sitä, mikä on jo rikki? Samaan pyrkii eheyttävä liike, eheyttävä kuva, myös zen-kuva.

Pelkkä kuvan katsominen voi olla katsojaa eheyttävää, jos kuva on muodottoman itsen ilmausta. Tämä on itse asiassa zen-taiteen ydintä. Taiteensa avulla zen-taiteilija pyrkii välittämään kokemuksensa todellisuudesta suoraan katsojalle, oli sitten kyseessä liike tai liikkumattomuus, kuva tai siveltimen herkkä viiva. Terapiassa tällainen sanaton eheytymisen mahdollisuus vain katsomalla on vielä tutkimaton alue.

Mitä eheyttävän taideteoksen tekeminen vaatii sen tekijältä? Se vaatii taidon, taiteen, tekijän, yhteisön ja luonnon saumattoman yhteyden tai samuuden. Tämä on tietysti paljon vaadittu, enkä usko että kukaan pystyy toteuttamaan sitä täysin. Länsimaissa taidon eriytyminen käsityöksi ja taiteen muuttuminen ”luovan neron” egon ilmaukseksi estää tehokkaasti eheyttävän taiteen synnyn. Mallia on haettava muualta: valkoisesta butosta, zen-kalligrafiasta, tiibetiläisestä pyhästä taiteesta.

Ensiksi siis taito ja taide. Puolustan tässä käsitystä, jossa taitoa ei voi erottaa taiteesta. Silloin esimerkiksi raja käsityön ja taiteen välillä on keinotekoinen. Länsimaisessa elitistisessä taiteessa halutaan usein tehdä tämä ero. Taiteeksi riittää pelkkä ajatus. Tällainen käsitys nostaa yksilön ”luovuuden” ”taiteen” erityispiirteeksi. Luovuutta pidetään taiteilijan erityisominaisuutena. Luovuus on kuitenkin jotain, jota kaikki olemme ja teemme kaikki jatkuvasti luovia tekoja. Itse asiassa, teemme mitä vain, toteutamme aina jotakin ainutkertaista, mitä kukaan ei ole tehnyt samalla tavalla aikaisemmin. Kaikki tekomme ovat tässä mielessä uusia ja ”luovia”. Elämä itsessään on yksi iso luovuuden kenttä. Olemme kaikki omaa elämäämme luovia taiteilijoita.

Taiteen ja tekijän yhteydestä olen jo kirjoittanut. Kun samaistumme täysin tekemiseemme, juuri siihen hetkeen, missä käsityö tai mikä tahansa teos syntyy, oli se vaikka kuva, sana tai liike, pudotamme täysin pois itsekeskeisen minämme, teos syntyy ikään kuin omasta tahdostaan. Tässä prosessissa mitään minää ei tarvita. Minä ei ”luo” mitään, koska mitään luovaa minää ei ole.

Kun taito, taide ja tekijä kohtaavat minän poispudottamisen tilassa, eräänlaisessa ei-minuudessa, katoaa ero myös minuun ja sinuun, minuun ja maailmaan. Eron katoaminen tarkoittaa samaistumista muihin, samaistumista luontoon, samaistumista kaikkeen, mitä on. Jos teos syntyy tästä yhteydestä, se ilmaisee myös tätä yhteyttä. Sen eheyttävä voima, ihmistä ja maailmaa muuttava voima, on tämän yhteyden voimaa, tämän yhteyden synnyttämän ymmärryksen voimaa.







  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post144

Zen ja valokuvaamisen taito 16

ValokuvausPosted by Timo Klemola Thu, May 21, 2015 14:16:13

16. Tyhjyyden estetiikkaa

Zen-kuvassa on tietty maku. Hisamatsu luettelee muutamia zen-taiteen erityspiirteitä, joista ensimmäinen on epäsymmetrisyys. Vaikka zen-taiteilija pyrkii täydellisen muodon piirtämiseen, vaikkapa ympyrän, hän on tuomittu epäonnistumaan. Todellisuudessa on aina särö. Leonard Cohenin ”Anthemin” sanoin: ”There is a crack in everything. That's how the light gets in.” Kaikessa on särö, josta valo pääsee esiin. Mitään täydellisyyttä ei ole, ei ihmisessä, ei todellisuudessa. Täydellisyys on matemaattinen malli, käsite, ihminen on aina ihminen, ihmisyydessään aina keskeneräinen. Tämä on tärkeä huomata, kun pohdimme sellaisia käsitteitä kuin hyvyys ja pahuus ja erityisesti kun näemme hyvyyttä itsessämme ja pahuuden aina muualla. Tässä olemme myös eksistenssifilosofian ytimessä, siinä ahdistuksessa, josta voi vapautua vain hyväksymällä itsensä osaksi epätäydellistä maailmaa.

Yksinkertaisuus zen-taiteessa viittaa kaiken turhan poispudottamiseen. Mikään ei ole yksinkertaisempaa kuin muodoton itse. Jos ei ole mitään muotoa, ei ole mitään monimutkaistakaan. Jos pyrimme saavuttamaan muodottoman itsen kokemuksen pudottamalla pois kaiken, sekä kehon että mielen, tämän muodottoman itsen ilmaisustakin putoaa pois kaikki turha. Lopputulos voi olla karun yksinkertainen, kuva, missä ei ole mitään turhaa.

Zen-taiteen luonnollisuus taas viittaa siihen, että se ei synny yrittämisen tuloksena. Se syntyy mielestä, joka on ”ei-mieli” ja tällainen mieli ei pyri ”luomaan” mitään. ”Luovuus” on egon toimintaa. Kuvan kannalta toiminta ei-mielestä käsin tarkoittaa avautumista maailmalle, subjektin ja objektin suunnan kääntämistä päälaelleen. ”Minä” en silloin katso ”maailmaa”, vaan maailma ikään kuin näkee itsensä minun kauttani. Kuva nousee esiin ikään kuin omasta halustaan, ei minun halustani. Olen tässä prosessissa osa luontoa ja luonto on osa minua.

Zen-taiteessa on yleensä myös paljon tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Koska muodoton itse on itse hiljainen ja tyhjä käsitteistä, sitä ilmaiseva taide täyttyy yleensä hiljaisuudella ja tyhjyydellä. Zen taidoissa etsitään liikettä hiljaisuudessa ja hiljaisuutta liikkeessä. Vain siellä, missä ei ole mitään muotoja, voi olla täydellinen hiljaisuus. Tämä on se hiljaisuus, mikä tulee esiin kaikissa zenin taidemuodoissa, mutta myös toiminnallisissa taidoissa. Kun piirrät kameralla zen-ympyrää, pyri tunnistamaan se hiljaisuus, mistä liike nousee, mutta pyri tunnistamaan myös se liike, se hienovarainen elämän virta, joka kannattelee kaikkea toimintaamme, myös kuvan esiin nousemisen hetkeä.

Hisamatsu puhuu myös zen-taiteen syvällisestä herkkyydestä, kuivasta ankaruudesta ja henkisestä riippumattomuudesta. Kaikki nämä zen-taiteen piirteet kulkevat käsi kädessä. Ne eivät ole erillisiä vaan ne riippuvat kaikki siitä kokemuksesta, jonka voimme saada muodottomasta itsestä. Muodottoman itsen ilmaisuna ne sisältyvät kaikki erottamattomina toisiinsa.

Jos nyt vaihteeksi en päättäisikään tätä kirjoitusta zen-sitaattiin, vaan otan teemaan sopivan lopetuksen länsimaisesta filosofiasta. Plotinos (k. 270) kehitteli ensimmäisenä läntisenä filosofina loppuun asti nk. ”negatiivisen teologian” perusperiaatteet. Idän erilaiset ”tyhjyyden filosofiat” liitetään usein tähän ajattelun perinteeseen.

Plotinoksen Yksi on, ei vain mittaamattoman täydellinen, vaan myös kaikkien olemisen ja ajattelemisen kategorioiden ulkopuolella ja siihen voidaan kokemuksessa yhtyä. Plotinos kirjoittaa: "Yksi ei ole mitään tiettyä laatua tai kokoa, ei henkeä tai sielua, ei mitään liikkuvaa tai liikkumatonta, se ei ole tilassa eikä ajassa. Ei, se on jotain yksinkertaista tai ennemminkin jotain muodotonta, ennen kaikkea muotoa, kaikkea liikettä, kaikkea lepoa."

Siis, kuten Hisamatsu kuvaa ”muodoton itse” ja zen-taide voidaan nähdä tämän muodottoman itsen itseilmaisuna.














  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post143

Zen ja valokuvaamisen taito 15

ValokuvausPosted by Timo Klemola Wed, April 22, 2015 12:37:55

15. Eheyttävän kuvan kaksi tasoa

Nykyään puhutaan paljon eheyttävästä tai voimauttavasta valokuvasta. Mitä näillä menetelmillä eheytetään? Olen puhunut edellä siitä itsestä, jolla on muoto ja siitä itsestä, jolla ei ole muotoa. Normaalisti samaistumme edelliseen, emmekä tunne jälkimmäistä. Itsellä, jolla on muoto viittaan siis tähän jokapäiväiseen egoomme, joka toimii elämässämme eräänlaisena ongelmanratkaisun välineenä. Tämä minä voi mennä rikki, jolloin se lakkaa toimimasta ongelmien ratkaisijana ja siitä itsestään voi tulla meille ongelma. Se vaatii eheyttämistä. Erilaiset psykoterapian tai voimauttavan valokuvan menetelmät pyrkivät eheyttämään tätä minää.

Mutta on olemassa myös toisenlaisen eheyttämisen taso, joka ei ole yleisesti tunnettu ja joka vaatii toisenlaista lähestymistapaa. Se tarkoittaa sen itsen, jolla on muoto, läpivalaisemista niin, että sen takaa paljastuu muodoton itse. Tämä vaatii vahvaa ja ehjää egoa. Muodoton itse on jotakin, joka ei kaipaa eheyttämistä, koska siinä ei ole mitään eheytettävää, mutta sen etsiminen ja löytäminen voidaan kokea eheytymisen prosessiksi. Tässä eheytyminen tarkoittaa irrallisuuden muuttumista yhteenkuuluvuudeksi. Kyse on myös samaistumisen siirtymästä. Normaalisti samaistamme itsemme jokapäiväiseen egoomme ja koemme olevamme ajatustemme, tunteittemme, aistimustemme ja muiden mielemme sisältöjen virta. Kun harjoittaessamme systemaattisesti ja intensiivisesti kehomieltämme joskus koemme, miten tämä virta lakkaa, meille paljastuu uusi samaistumiskohde: muodoton itse. Tämä kokemus on eräänlaista kotiinpaluuta ja eheytymistä, koska muodoton itse ei tee mitään eroja. Siinä ei ole kahta, on vain yksi.

Kuva voi osoittaa suoraan kohti muodotonta itseä, ja kuvaamisen prosessi voi osoittaa sinne tien. Tässä mielessä puhun myös ”eheyttävästä liikkeestä”. En tarkoita näillä käsitteillä siis egon eheyttämistä, sen saattamista jälleen toimintakuntoiseksi, vaan liikkeestä, jonka suunta on kohti muodotonta itseä. Kun piirrät kameralla kalligraafista ympyrää, sinun on etsittävä kehon liikkeen, hengityksen ja mielen eli keskittymisen ykseyttä. Nämä ovat muodotonta itseä kohti suunnatun liikkeen eheyttävät elementit. Kun kaikki nämä elementit saumattomasti kohtaavat, mieli tyhjenee muodoistaan luonnollisella tavalla. Silloin on oltava tietoinen siitä, mitä jää jäljelle.

Kuvan etsimisessä, huolellisessa keskittymisessä siihen, mitä on paljastumassa, voi käydä samoin. Samalla myös kuva voi nousta esiin. Silloin kuvan lähtökohta ei ole se itse, jolla on muoto, vaan se ilmentää sitä, mistä ei voi sanoa mitään. Jos siitä voi sanoa jotain, se ei ole muodoton itse. Tässä mielessä on ymmärrettävä Hisamatsun huomautus, että zen-taide on muodottoman itsen ilmausta. Zenin estetiikka selittyy myös tämän kautta. Myös kuvan.





  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post140

Zen ja valokuvaamisen taito 14

ValokuvausPosted by Timo Klemola Sat, April 18, 2015 13:29:40

14. Arjen lumo: samsara on nirvana

Zenissä todetaan joskus, että samsara on nirvana ja nirvana on samsara. Samsara tarkoittaa syntymän, elämän ja kuoleman kiertokulkua. Nirvana siitä vapautumista. Käsitteillä on erilaisia metafyysisiä tulkintoja, mutta zenissä pyrimme katsomaan tarkasti tätä hetkeä, tässä ja nyt. Mitä siinä tapahtuu? Muusta on vaikea sanoa.

Elämämme toteuttaa jokaisessa hetkessä samsaran kiertoa. Synnymme uudelleen jokaiseen hetkeen. Sitten hetki katoaa ja siinä hetkessä elänyt minä on kuollut. Äskeistä minää ei enää ole. Ei ole eilistäkään. Tämä ei ole mitään kuoleman symboliikkaa, vaan elämämme todellisuutta. Eilinen minä on jo kuollut ja huomisen minä ei ole vielä syntyntykään. Tämä on yksi tapa ymmärtää samsara, elämän ja kuoleman kiertokulku.

Jostain syystä tämä on niin karu tosiasia, että haluamme paeta siitä. Kuvittelemme menneisyyden maailman sillä tavalla todeksi, että murehdimme sitä. Kadumme tekemisiämme ja tekemättä jättämisiämme. Näemme painajaisia siitä, miten asiat olisivat voineet mennä, jos olisimme toimineet toisin. Kuvittelemme myös tulevaisuuden todeksi niin, että olemme huolissamme siitä, miten selviämme huomisesta, onnistummeko tehtävissämme. Tunnemme suurta taakkaa siitä, että toivomamme tulevaisuus ei toteudukaan. Ulotamme toiveemme sekä menneisyyteen, että tulevaisuuteen. Olemme tyytymättömiä siitä, että menneisyytemme ei ole toiveidemme mukaista, ja kärsimme jo etukäteen siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tämä on kuvausta siitä samsarasta, josta zen yrittää opettaa meitä vapautumaan. Koemme elämässämme tyytymättömyyttä ja kärsimystä, koska ehdollistunut egomme kuvittelee itselleen menneisyyden ja tulevaisuuden omien halujensa ja toiveidensa varaan. Zenissä todetaan myös, että meidän tulee pystyä kulkemaan absoluuttisen ja suhteellisen, taivaan ja maan välissä. Tämä sitten on symboliikkaa. Voidaan viitata myös taivaaseen ja helvettiin. Helvetti on tuo kuvaamani samasara, jossa mieli luo jatkuvasti omaa tyytymättömyyttään ja kärsimystään kuvittelemalla, millaista elämän tulisi olla ja millaista sen olisi pitänyt olla.

Nirvana on vapautumista tästä mielen luomasta kidutuskammiosta. Miten siitä vapaudutaan. Ymmärtämällä, että samsara on nirvana. Nirvana on sama kuin samsara. Siitä vapaudutaan juuri tässä kohtaa, juuri tässä ja nyt, missä eilinen minä on jo kuollut, eikä huominen minä ole vielä syntynytkään. Tämä on syntymän, elämän ja kuoleman kiertokulku, eikä mitään muuta. Se on elämämme todellisuutta tässä ja nyt. Mitä enemmän ymmärrämme tätä, sitä enemmän olemme vapaita mielemme luomista kahleista. Elämän ja kuoleman kiertokulku eli samsara, on se paikka missä voimme olla vapaita. Samsara on siis nirvana ja päinvastoin. Mitään eroa ei ole. Me kuvittelemme sen eron. Ehdollistunut minämme luo tämän eron ja näistä minämme ehdollisista rakenteista on vaikea luopua. Se vaatii harjoittelua.

Harjoittelu on arjen lumon ymmärtämistä. Se on keskittymistä juuri siihen, mikä on tehtävä juuri nyt. Jos emme osaa nauttia posliinin puhtaudesta, kun se paljastuu riepumme alta, oli se sitten allas tai pytty, emme ymmärrä zeniä. Kuvaakaan ei tarvitse lähteä hakemaan kauempaa. Jokainen arjen hetki voi olla kuvan paljastumisen paikka. Ehdollistunut egomme ei helposti tavoita näitä kuvia. Se kuvittelee, että on matkustettava kaukaisiin maihin tai sotatantereille voidakseen saada hyvän kuvan. Tai on otettava mukaan köysi, mentävä synkkään metsään, ripustettava köysi kaulaan ja otettava omakuva. Tämä kuva kertoo ehdollistetun egomme ahdistuksesta, pelosta, tuskasta, yksinäisyydestä, epätoivosta. Tällaista kuvaa kutsutaan usein myös taidekuvaksi. Tällainen kuva ei eheytä. Päinvastoin. Se vain näyttää haavan. Muodottaman itsen näkökulma on toinen. Se osoittaa toiseen suuntaan. Se osoittaa kohti ehjää, kohti sellaista kokonaista, mikä ei koskaan ole ollutkaan rikki. Siksi kuva, joka ilmentää muodotonta itseä, on myös itse eheyttävä. Siksi zen-kuvaus ja sen synnyttämät kuvat luovat myös eheyttävän prosessin – sekä tekijässä että katsojassa. Sitä voisi kutsua myös terapeuttiseksi prosessiksi.

Tähänkin tekee mieli laittaa yksi Mumonkanin koan. Sen nimi on ”Joshu pesee kulhon”.

Munkki sanoi Joshulle: "Olen juuri saapunut luostariin. Opettaisitko minua?" Joshu kysyi: "Oletko syönyt jo riisipuurosi?" Munkki vastasi: "Olen." Joshu sanoi: "Pese sitten kulhosi." Sillä hetkellä munkki valaistui.

Mumonin kommentti: Joshu on mies, joka avatessaan suunsa paljastaa myös sydämensä. Epäilen, että tämä munkki ei todellisuudessa nähnyt Joshun sydämeen. Kunpa hän ei olisi luullut munaa kanaksi!

Asia on liian selvä ja siksi vaikea nähdä.
Eräs idiootti etsi kerran tulta palava lyhty kädessään.
Jos hän olisi edes tiennyt, millainen tuli on,
hän olisi voinut keittää riisinsä paljon aikaisemmin.







  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post139

Zen ja valokuvaamisen taito 13

ValokuvausPosted by Timo Klemola Thu, April 16, 2015 12:55:14

13 Zenin koan: Kuka on se joka katsoo?

Kun minä katson puuta, niin mikä silloin katsoo ja mitä? Katsonko minä puuta vai puu minua? Tulenko minä subjektina tietoiseksi puusta, joka on kokemukseni objekti? Vai voiko ajatella niin, että puu tulee tietoiseksi itsestään siinä tietoisuudessa, joka mahdollistaa sen ilmenemisen kokemuksena? Siis mitä? Ymmärrän. On vaikeaa ajatella, että subjektin ja objektin suhdetta voi yrittää katsoa toisestakin suunnasta. Ei siis pelkästään subjektista kohti objektia, vaan myös objektista kohti subjektia, ei vain minusta kohti maailmaa vaan maailmasta kohti minua. Tietoisuuteni on ikään kuin valo, joka valaisee maailman. En ole erillinen maailmasta irrallinen olento, vaan olen saumaton osa tätä maailman kokonaisuutta, joka tulee tietoiseksi minussa, minun kauttani. Tietoisuuteni luomassa valossa syntyy itsetietoisuutta, mutta se ei ole välttämättä subjektin itsetietoisuutta, se on myös maailman itsetietoisuutta minussa.

Tällainen näkökulman vaihto on miltei mahdotonta, koska olemme tämän jokapäiväisen, empiirisen, ehdollistetun minämme vankeja. Empiirinen minämme on äärimmäisen monimutkainen historiallinen rakennelma, joka on ehdollistunut toistamaan rakenteita, joista se on itse rakentunut ja joiden osa se itse on.

Zen-harjoituksella pyrimme vaihtamaan näkökulmaa. Pyrimme läpivalaisemaan tämän ehdollistetun minämme niin, että mitään ei jää jäljelle ja ymmärtämättä. Tämä on tietysti mahdoton tehtävä, mutta näyttää harjoituksen tienä, jota voidaan kulkea. Japanilainen zen-opettaja Shin'ichi Hisamatsu kuvaa zen-kokemusta ”muodottaman itsen itsetietoisuudeksi”. Zen-taide on hänen mukaansa tämän muodottoman itsen ilmausta.

Tämä muodoton itse on mahdollista tavoittaa, kun pudotamme pois sen itsen, millä on muoto. Se on tämä jokapäiväinen, ehdollistettu itsemme, egomme. On siis pudotettava pois tämä ego, tämä minä, johon olemme kiintyneet ja jossa elämämme tulee esiin rajallisena itsenä, itsekeskeisenä minänä, jossa maailma tulee tarkastelluksi ja ymmärretyksi vain tämän ehdollistetun itsen näkökulmasta.

Jos onnistumme pudottamaan pois tämän rajallisen minämme, rajallisen näkökulmamme, mitä jää jäljelle? Tämä on kysymys, mitä on tarkasteltava huolella ja harjoitettava huolella. On katsottava vain sitä, mitä jää jäljelle. Jos jäljelle ei jää mitään ehdollistetun itsen rajallisia muotoja, ajatuksia, asenteita, jäljelle jää vain jotakin, jolla ei ole mitään muotoja. Sitä voidaan kutsua ”muodottomaksi itseksi”, mikä on rajaton. Samalla tietoisuutemme ei tietenkään katoa minnekään, emme mene tiedottomaksi, jolloin voidaan sanoa, että jäljelle jää muodoton itse, joka on tietoinen itsestään. Näin voimme löytää Hisamatsun ”muodottoman itsen itsetietoisuuden”.

Kun katsot puuta ja sen sijaan, että keskityt puuhun, kysytkin, kuka on se joka katsoo, mitä tapahtuu? Näkökulmasi kääntyy objektista kohti subjektia. Kun katsot itseäsi näin, mitä näet, mitä löydät? Mitä löydät katsojan paikalta. Et mitään! Löydät vain katsomisen tapahtuman. Katsoja on tyhjä. On vain havaitsemisen prosessi, missä maailma tulee havaituksi.

Kun etsit kuvaa, anna myös kuvan tulla havaituksi näin! Kuvan etsimisestä tulee silloin samanlainen zen-koan, kuin mitä kuvaisin edellä. Silloin kuva voi nousta esiin ja tulla havaituksi, mutta suunta ei ole silloin minusta kohti maailmaa, subjektista kohti objektia, vaan maailmasta kohti minua, joka on tyhjä, ilman odotuksia, ilman ajatuksia; muodoton tietoisuus, mihin kuva piirtyy ikään kuin omasta halustaan. Ei siksi että minä haluan niin vaan siksi, että maailmasta on nousemassa esiin paikka, mikä haluaa tulla esiin, ikään kuin näyttäytymään ja samalla osoittamaan kohti jotakin, jonka osa se itse on.

Mumonkan on tunnettu koan-kokoelma, jota erityisesti Rinzai-zenin oppilaat käyvät koulutuksessaan läpi. Tähän tekee mieli laittaa lopuksi kokoelman kahdestoista koan, jonka nimi on ”Zuigan kutsuu mestariaan.”

Joka päivä Zuigan kävi itsensä kanssa seuraavan keskustelun: "Mestari!" "Niin." "Selvitä pääsi!" "Kyllä, kyllä." "Älä anna muiden pettää itseäsi." "En, en."

Mumonin kommentti: Vanha Suigan myy ja ostaa itseään. Hän pitää nukketeatteria. Yhden naamion takaa hän kutsuu mestaria ja toisen takaa vastaa mestarille. Yksi naamio sanoo: "Selvitä pääsi", ja toinen: "älä anna muiden pettää itseäsi." Jos takerrut hänen naamioihinsa, erehdyt pahasti. Jos jäljittelet Suigania, olet kuin kettu.

Jotkut zenin oppilaat eivät erota

todellista ihmistä naamion takaa,

koska he uskovat minuuden olemasssaoloon.

Minuuus on elämän ja kuoleman siemen.

Vain tietämättömät kutsuvat sitä todeksi ihmiseksi.










  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post138

Zen ja valokuvaamisen taito 12

ValokuvausPosted by Timo Klemola Tue, April 14, 2015 14:27:08

12. Kuvan löytämisessä ei tarvita kameraa

Elokuvassa ”The Secret Life of Walter Mitty” on hieno kohtaus, jossa Sean Penn, elokuvan Sean O’Connell on kuukausia metsästänyt kuvaa lumileopardista ja istuu nyt afganistanilaisen vuoren rinteellä ja odottaa lumileopardin astuvan esiin. Kamera on jalustalla. Elokuvan päähenkilö Walter Mitty, joka puolestaan on kulkenut miltei maailman ympäri yrittäessään tavoittaa O’Connellia, istuu hänen viereensä. Sean kertoo lumileopardia kutsuttavan kummituskissaksi, koska se ei koskaan näyttäydy. Sitten hän toteaa: ”Beautiful things don't ask for attention.” Kauniit asiat eivät pyydä tulla huomatuiksi.

Kuva siirtyy kameran etsinkuvaan, johon lumileopardi astuu kallioiden välistä varovasti ympärilleen pälyillen. Penn katsoo eläintä kameran läpi. Olisi kuvan ottamisen hetki. Syntyy seuraava keskustelu:

Walter: When are you going to take it?
Sean: Sometimes I don't. If I like a moment, for me, personally, I don't like to have the distraction of the camera. I just want to stay in it.
Walter: Stay in it?
Sean: Yeah. Right there. Right here.

Milloin otat kuvan? Joskus en otakaan. Jos hetki miellyttää minua, silloin en halua, henkilökohtaisesti, että kamera häiritsee minua. Haluan vain pysyä siinä. Pysyä siinä? Niin. Juuri siinä. Juuri tässä. Sitten tilanne on ohi. Lumileopardi astuu pois kuvasta.

Tämä on hieno kuvaus siitä, miten kuvan löytämisessä ei tarvita kameraa. Kuvan voi ottaa, mutta sen voi jättää ottamattakin. On hyvä ajatus jättää joskus kuvanetsimismatkalla kamera kotiin. Voimme löytää kuvan, keskittyä vain sen kokemiseen ja päästää siitä sitten irti. Usein kuvaajat kertovat, miten heitä harmittaa se, että jokin kuva meni heiltä ohi, kun kamera ei sattunut olemaan mukana. Kuva ei mene koskaan ohi. Tietoisuuskin on valo, joka valaisee maailman. Valokuva on valon kuva, mikä tallentuu filmille tai kennolle. Kuva voi tallentua kennolle vain, jos tietoisuutemme valo on valottanut sen ensin. Tämäkin valotus on kuvan etsijälle riittävä. Kameran avulla tuotamme ikään kuin kaksinkertaisen valotuksen, mikä mahdollistaa kuvan jakamisen. Kuvan kokemus, sen valottuminen tietoisuudessa on kuitenkin ainutkertainen tapahtuma, josta varsinainen valokuva on vain varjo. Kuvan löytämiskokemusta ei sellaisenaan voi siirtää. Siitä voi antaa vain kuvan.

Zen-kuvauksessa opettelemme ensisijaisesti löytämään tämän ensimmäisen valotuksen, tietoisuuden valotuksen. Tämä tarkoittaa kuvan etsijälle hereillä oloa aisteissa, kaikessa siinä, mikä näyttäytyy välittömässä kokemuksessamme juuri nyt. Juuri tässä. On pyrittävä tulemaan tietoiseksi niistä kuvista, joita tietoisuutemme poimii joka hetki – hirvittävällä nopeudella. Hidastaminen voi olla tarpeen, jotta ehtisimme nähdä. Mutta valinnanvaraa kyllä riittää. Kohdista, missä voimme laukaista kameran, ei ole pulaa. Ja kuvan löytäessämme voimme myös vain pysähtyä, katsoa ja vain pysyä siinä. Juuri siinä.







  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post137

Zen ja valokuvaamisen taito 11

ValokuvausPosted by Timo Klemola Mon, April 06, 2015 20:35:51

11. Mitään ”itseä” ei tarvita

Enso on ympyrä, joka rajaa sisäänsä tyhjyyden. Tyypillinen japanilainen huonekalu, sermi, rakennetaan niin, että valkoinen paperi kehystetään. Kehys pyrkii näyttämään, nostamaan esiin sen, mitä se kehystää. Tyhjän tilan. Zen-taidoissa tyhjyydellä on erityisen korostunut merkitys. Voisi sanoa, että zen on tyhjyyden filosofiaa parhaimmillaan. Tässä ei voi välttää pientä retkeä metafysiikkaan. Mikä sitten on tyhjää? No oikeastaan kaikki, minkä kuvittelemme olevan jotakin. Minä, sinä olioista koostuva maailma … ja mitä muuta on.

Tyhjyyden filosofia on syntynyt kritiikkinä käsitykselle, että maailmassa on olioita, joilla on jokin pysyvä ja muuttumaton olemus. Buddhalaisen metafysiikan kolme keskeistä käsitettä ja periaatetta ovat muutos, keskeisriippuvuus ja ei-itse. Kaikki oliot ovat tyhjiä, koska ne ovat jatkuvan muutoksen tilassa. Ei ole mitään muuttumatonta, samana pysyvää. Maailma ei siis koostu olioista vaan prosesseista. Tätä mielemme on miltei mahdoton ymmärtää ja hyväksyä. Ajattelemme maailman koostuvat pöydistä ja tuoleista, kissoista ja koirista, minusta ja sinusta. Me ajattelemme niin, koska kielemme ja käsitteemme johtavat meitä harhaan. Ajattelemme käsitteidemme viittaavan esineenkaltaisiin olioihin, mutta sellaisia ei ole. Tässä mielessä myös käsitteemme ovat tyhjiä.

Jos kuitenkin tarkastelemme vähän perusteellisemmin mitä tahansa maailman ilmiötä tai oliota, voimme huomata, miten ne syntyvät, ovat hetken ja katoavat jälleen. Ajattele, että voisit katsoa itseäsi elokuvassa, jossa tapahtumat alkavat sata vuotta ennen syntymääsi ja päättyvät sata vuotta kuolemasi jälkeen. Kaikki tämä olisi tiivistetty minuuttiin. Tällainen ajanjakso on maailmankaikkeuden mittakaavassa äärimmäisen lyhyt. Ihmiskeho koostuu 99 prosenttisesti alkuaineista: happi, hiili, vety, typpi, kalsium ja fosfori. Juuri nyt olet näiden alkuaineiden kasauma. Ajattele vielä, että nämä alkuaineesi olisi merkattu niin, että niitä voisi seurata. No, tämän seuraajan pitäisi olla varmaankin jonkinlainen jumala, mutta älä anna sen haitata. Sata vuotta sitten kehosi alkuaineet olivat jo olemassa. Nyt ne ovat kokoontuneet kehoosi, mutta sata vuotta kuolemastasi ne ovat jälleen vapautuneet oman olemisensa kiertokulkuun. Tässä välissä se, mitä kutsut ”minäksi” oli olemassa. Se syntyi, oli ja katosi. Jokin alkuaineesi oli ensin tuolla, sitten sinussa ja sen jälkeen jälleen jossakin muualla. Tällaisia me olemme.

Pidämme olioita erillisinä myös siksi, että emme ymmärrä saati koe, miten kaikki maailman erillisinä pitämämme oliot ovat kuitenkin riippuvaisia toisistaan. Ei ole mitään erillistä oliota, mikä ei olisi riippuvainen muusta maailmasta. Minun kehomieleni ei voi olla olemassa, jos ei olisi happea ympärilläni. Happea ei voisi olla, jos ei olisi vihreitä kasveja ja niiden yhteyttämisprosessia, jossa happea syntyy. Tätä prosessia ei voisi olla ilman auringonvaloa. On lapsellista kuvitella, että minä olisin olemassa jotenkin erillisenä ja riippumattomana muista. Myös muista ihmisistä. En voisi kirjoittaa tätä artikkelia, jos joku toinen ei olisi koonnut tätä tietokonetta osista, jotka muut ovat valmistaneet. En istuisi tässä, jos joku ei olisi valmistanut vaatteitani, tuolia allani, taloa ympräilläni. On itsestään selvää, että jos tuhoamme toisiamme, tuhoamme luontoa, tuhoamme aina samalla myös itseämme.

Ei ole mitään erillisiä olioita, on vain toisistaan riippuvia, muuttuvia prosesseja. Tästä seuraa myös, että käsityksemme minästä on myös harhaa. Pidämme itsämme kohtuullisen muuttumattoman ja pysyvänä. Kaikissa kulttuureissa ihminen on kehittänyt mitä erilaisimpia kuolemattomuuden myyttejä. Ehkä niin ihmisen vääjäämätön pysymättömyys, kuolemaa kohti oleminen on helpompi sietää. Mielemme luo meille käsityksiensä pakkopaidan, jossa temmomme. Ja jokainen tempaus sattuu. Siksi tämä korkealentoinen metafysiikka on tärkeää. Yritämme pysyä nuorena, terveenä, pelkäämme kuolemaa, takerrumme esineisiin, ajatuksiin, ideoihin. Mutta mitä jos voisimme vapautua tästä itse kutomastamme pakkopaidasta. Eikö siinä olisi ideaa?

Joskus törmää ajatukseen, että tällainen ”minättömyys” olisi pelottavaa tai se johtaisi nihilistiseen maailmankatsomukseen, kun todellisuus sen kaikissa muodoissa paljastuukin suhteelliseksi, jopa ”tyhjäksi”. Jos mitään absoluuttista ei ole, niin jäljelle jää vain täysin suhteellinen maailma. Ei, se ei mene niin. Jäljelle jää elämä. Jäljelle ei jää haavekuva elämästä, elämän illuusio, vaan elämä itse sellaisena kuin koemme sen juuri nyt. Juuri tässä hetkessä, kun luet näitä sanoja ja yritä ymmärtää niiden viestiä. Juuri siinä hetkessä, kun haet kahvikupin ja maistat suussasi kahvin maun. Juuri siinä hetkessä, kun täydellinen ympyrä piirtyy kamerasi kennolle ja jälleen kerran rajaa sisäänsä tyhjän tilan. Siinä ei tarvita mitään itseä.









  • Comments(0)//visiot.terapiakortit.com/#post136
Next »